Pimeä metsä on paikoista pelottavin

Shachar ”Sasha” Ramsey

Shachar ei pitänyt ajasta, jolloin kuu mollotti kokonaisena tummalla yötaivaalla. Se loi tietyllä tavalla jopa aavemaista valoa ympäristöön ja sai nuoren ja melko tuoreen vampyyripojan säikkymään pienintäkin mahdollista rasahdusta. Kun aavemaiseen kuunkajoon ja ympärillä vellovaan pimeyteen lisäsi vielä mahdolliset muut vampyyrit ja ihmissudet, Shacharin oli hankala käsittää, mikä ihme oli saanut hänet lähtemään liikkeelle sellaiseen paikkaan, kuin sysipimeään metsään. Välillä oli täysin hiljaista, hetken päästä joku pöllö saattoi huhuilla oksallaan ja sai Shacharin hätkähtämään säikähtäneenä. Vampyyripoika pälyili ympärilleen, kulki eteenpäin hartiat kyyryssä ja näytti olevan valmis pakenemaan pienimmästäkin kahahduksesta.

Sydän tykytti kiivaaseen tahtiin rintakehän alla ja Shachar puristi rispaantunutta pehmolelua tiukasti rintaansa vasten, oikoen olallaan kantamansa laukun hihnaa. Pojan tummat, helposti pimeään ympäristöön sulautuvat vaatteet onnistuivat kyllä melko hyvin pitämään hänet piilossa katseilta, mutta Shachar itse tiesi kyllä mahdollisten metsässä liikkuvien näkevän hänet. Pojasta tuntui, ettei hän selviäisi takaisin piilopaikkaansa, ennen kuin hänen hermonsa pettäisivät ja tekisivät hänestä selvää jälkeä. Miksei hän vain ollut pysytellyt suojassa?

Shachar seisahtui aloilleen ja kuulosteli ympäristöä. Pöllön huhuilu kuului taas ja hetken päästä sitä seurasi toinen, paljon selkäpiitä karmivampi ääni, joka sai vampyyripojan niskavillat nousemaan pystyyn. Ääni toistui hetken päästä kovempana ja Shachar vilkaisi nopeasti ympärilleen löytääkseen mahdollisen piilopaikan. Lähistöllä näkyi olevan vain pieniä pusikkoja, jotka eivät mitenkään riittäisi peittämään Shacharia vaikka tämä pienikokoinen olikin. Vampyyripoika nielaisi ja pyrähti nopeasti ensimmäisen paksumman puunrungon taakse äänen kajahtaessa taas, nyt jo huomattavasti lähempänä. Äänen lisäksi Shachar kuuli selvästi askeleita ja poika yritti käpertyä mahdollisimman huomaamattomaksi piilossaan, yrittäen olla päästämättä pienintäkään hiiskahdusta.

Täysikuu valaisi Queensin metsän siimeksessä avautuvan nurmen, joka hoitamattomana oli päässyt rehottamaan ja tekemään maastosta vaikeakulkuisemman. Luonnon äänet hiljenivät aukealta alueelta, kun ihmisten puhe ja taskulamppujen valot rikkoivat metsämaiseman öisen rauhan. Muutama poliisi rikosyksiköstä oli kolunnut yön aikana metsää läpi koirien kanssa, kun hätäkeskukseen oli tullut ilmoitus löydetystä ruumiista. Raadeltu ruumis löytyikin viimein syvältä metsästä, jonne se oli jätetty murhan jälkeen, ja nyt rikospaikkaa rajattiin ja tutkittiin.

Tohtori Korbinian Vinter oli myös poliisien mukana täyttämässä lääketieteellisen asiantuntijan osuutta tutkimuksessa ja näytteiden otossa. Toisin kuin elokuvissa, todellisuudessa rikospaikkatutkinta oli äärimmäisen tarkkaa ja sen vuoksi hidasta, puhumattakaan varovaisuudesta. Lopullinen obduktio tietenkin suoritettiin myöhemmin sairaalassa, mutta ruumistakaan ei voitu alkaa siirtelemään suin päin, kun oli syytä epäillä kuoleman tapahtuneen jonkin rikoksen yhteydessä tai muuten luonnottomalla tavalla.

Rikosyksikön kuvatessa paikkaa ja kerätessä todisteita, Korbinian oli saanut jo tarvitsemansa näytteet tutkimusta varten ja asteli hieman sivummalle riisumaan suojavaatteensa, kunnes kuuli kauempaa metsän laidalta jonkin omituisen äänen. Hän jätti tutkimusvälineensä maahan, nykäisi nopeasti pitkän päällystakin ylleen ja suuntasi taskulamppunsa valon äänen suuntaan, mutta mitään ei näkynyt. Suorastaan eläimelliseltä kuulostava ääni toistui hieman kauempana, ja hieman epäröiden Korbinian lähti kulkemaan metsän laitaa kohti.

Korbinian asteli varovasti eteenpäin, kuulostellen tuota omituista, varsin pelottavaakin ääntä, mutta mikä ikinä sen oli aiheuttanutkin, oli ilmeisesti kadonnut tai vaiennut tältä erää. Hän osoitti taskulampun valoa eteensä ja tähyili puiden juuria ja pensaikkoja, kuin odottaen jonkun tai jonkin kohta hyppäävän esiin, vaikkei mies erityisemmin pimeää pelännytkään.

”Onko täällä ketään?”, Korbinian kysyi suunnaten valoa taas puihin, eikä arvannut, että niiden takana olikin joku oikeasti piilossa.

”Haloo”, mies huhuili vielä hieman hiljaisemmalla äänellä, pohtien samalla, mahtoiko sen äänen aiheuttaja liittyä kenties silvottuun ruumiiseen tuolla syvemmällä metsässä.



((Tämmönen säätö sitten tuli, sano toki, jos haluat, että editoin tuota jotenkin tms : D))

(Anteeksi, että vastaukseni viivästyi näin pahasti. Nettiyhteyteni on viime aikoina vähän kenkkuillut.)

Shachar ”Sasha” Ramsey

Shachar tunsi, miten hänen sydämensä alkoi takoa entistä kiivaammin. Yhä lähempänä kuuluvat askeleet saivat hänet entistä suuremman pakokauhun valtaan eikä hän peloltaan kyennyt kunnolla liikkumaan. Sydän läpättäen ja kädet vapisten vampyyripoika yritti kyyristyä yhä pienemmäksi, toivoen askeleiden omistajan vain lähtevän mahdollisimman nopeasti pois. Jokainen rasahdus ja askelten alle jäävien oksien rasahtelu jäivät inhottavasti kaikumaan pojan korviin. Eikai se joku tai jokin vain ollut ehtinyt nähdä häntä? Tai mikä vielä pahempaa, ehkä tulija olikin se, joka oli hetkeä aikaisemmin äännellyt niin pelottavasti?

Kun Shachar kuuli vieraan äänen huhuilevan, poika kohotti katsettaan ylöspäin ja yritti kuulostella, mistä suunnasta ääni oli tullut. Kun ääni kuului uudestaan, Shachar suoristautui ja vaikka häntä yhä pelottikin, rohkaistui hän kuitenkin sen verran, että siirtyi osittain esiin puun takaa, häikäistyen kuitenkin samantien suoraan silmiinsä osuvasta taskulampun valosta.

Shachar päästi pelästyneen älähdyksen huuliltaan ja nosti kätensä suojaamaan silmiään. Pimeässä metsässä silmiin yhtäkkiä osuva kirkas valo sai hänen silmänsä särkemään ja vampyyrinuorukainen pudisteli päätään ja räpytteli kiivaasti silmiään perääntyessään taaksepäin, pois pelottavasta ja itselleen vieraasta valonsäteestä. Mutta kömpelö kun oli, Shachar kompastui lopulta omiin jalkoihinsa ja kaatui selälleen kosteaan sammalmättääseen, silmiään yhä käsillään suojaten.

(( Eipä mitään! ))


Korbinian osoitti taskulampullaan eteenpäin, valaisten välillä ympäristöä laajemminkin saadakseen jonkinlaisen käsityksen maastosta. Hän ei todellakaan olisi nähnyt juuri mitään tässä ryteikössä ilman keinovaloa, mutta pientä rapinaa kuullessaan mies hidasti askeleitaan vaistomaisesti. Puiden takana näkyikin jotain liikettä, ja Korbinian osoitti taskulampun valoa äänen tulosuuntaan, erottaen pimeydestä selvästi ihmishahmon. Pelästyneen huudahduksen kuullessaan mies tajusi osoittaa lampun häikäisevää valoa pois, ja käveli hitaasti tuota hämärässä liikkunutta hahmoa kohti.

”Ei hätää, en tarkoita pahaa”, Korbinian sanoi rauhallisesti ja kohotti kätensä ilmaan, näyttääkseen, ettei ollut aseistettu tai mitään. Hän osoitti lampun valon maahan nähdäkseen mihin astui, ja tuli varovasti lähemmäs tuota hahmoa, joka lähempää tarkasteltuna näytti laihalta nuorukaiselta.

”Anteeksi, jos pelästytin sinut. Oletko kunnossa?” herra Vinter kysyi, valaisten myös ympäristöä nähdäkseen, oliko puiden välissä kenties enemmänkin porukkaa piileksimässä.

Shachar ”Sasha” Ramsey

Shachar kompuroi epätoivoisena jaloilleen silmiä särkevän valon osoittaessa edelleen suoraan hänen kasvojensa suuntaan. Kädet pysyttelivät yhä silmien suojana, mutta niihin osuneen valon takia silmät vuotivat vettä ja saivat pelokkaan vampyyrinuorukaisen ravistelemaan päätään ja hieromaan silmiään. Pelästyneenä Shacharista tuli aina normaaliakin kömpelömpi eikä hän nytkään onnistunut kampeamaan itseään edes istuvaan asentoon vaikka kovasti yrittikin. Silmiään suojatessaan Shachar ei ihan heti huomannut valon siirtyvän poispäin hänestä mutta heti kun hänen korviinsa kantautui vieras ääni, nuorukainen laski kätensä alas ja jäi silmiään siristellen tuijottamaan edessään seisovaa miestä.

Shacharin kurkusta kumpuili yhtä aikaa pelokas mutta myös aavistuksen vihamielisen kuuloinen murina ja poika kyyristyi matalaksi paljastaen osittain hampaansa. Mitä lähemmäs Korbinian käveli, sitä äänekkäämmältä Shacharin kurkusta kumpuava murina muodostui ja poika perääntyi hitaasti taaksepäin pitäen visusti silmällä miehen liikkeitä. Vaikka tavallisesti Shachar olikin pelokas ja arka, kokiessaan olonsa uhatuksi hänestä tuli arvaamaton. Hampaat osittain paljastettuina ja hiljaisella äänellä muristen nuorukainen toi enemmänkin mieleen vihaisen koiran kuin ihmisen.

”Anteeksi, jos pelästytin sinut. Oletko kunnossa?” Korviin kantautunut kysymys sai Shacharin yhtäkkiä asettumaan aloilleen ja hiljeni hetkeksi täysin. Hän jäi tuijottamaan miestä varovasti kulmiensa ja otsahiustensa lomasta, hengittäen hiukan normaalia raskaammin ja yrittäen päätellä, oliko Korbinian vaarallinen. "Shachar ei.. Tunne teitä.." Poika kuiskasi hiljaisella, epävarmalla äänellä. "Miksi vieras.. Satuttaa?" Shachar jatkoi, viitaten sanoillaan Korbinianin taskulamppuun, jolla tämä oli osoitellut häntä ja saanut hänen valoherkät silmänsä särkemään. Puhuessaan pojan oli onnistunut kammeta itsensä seisomaan, mutta huono ryhti pakotti hänet seisomaan hiukan kumarassa niin, että hän näytti paljon lyhyemmältä kuin oikeasti oli.

Epämääräistä murinaa kuullessaan, tohtori Vinter hidasti vaistomaisesti askeleitaan ja miltei pysähtyi, osoittaen taskulampun valoa yhä maata kohti, lähemmäs itseään tällä kertaa kuin tuota puun takana piileskellyttä henkilöä. Hetken Korbinian luuli, että hämärässä oli joku eläinkin, mutta hän kuitenkin varmistui, että tämä henkilö olikin ollut se, josta tuo varoittava murina oli lähtöisin. Hän piti yhä kätensä esillä ja liikkui hitaasti, jottei olisi säikäyttänyt toista enempää.

”Satuttaa?” mies toisti hieman hämillään, ja ihmetteli myös toisen puhetapaa. Oliko tämä kenties jostain muualta kotoisin vai jotenkin sekavassa tilassa, vai mistä mahtoi olla kyse...

”Tämäkö satuttaa sinua?” Korbinian kysyi ja kohotti hieman taskulamppuaan kysyvään sävyyn. Varmuuden vuoksi hän kuitenkin napsautti valon sammuksiin, vaikka tunsikin itse olonsa hieman turvattomammaksi ilman sitä.

”Se on vain lamppu, mutta voin sammuttaa sen, näin. En halua satuttaa sinua. Minun nimeni on Korbinian, olen lääkäri. Mikä sinun nimesi on?” mies puhui rauhallisen selkeällä äänellä ja piti lauseensa lyhyinä ja helposti ymmärrettävinä, jos toinen oli kenties shokissa tai muuten peloissaan. Hämärässä ei nähnyt kovin hyvin, mutta silmiensä tottuessa vähitellen pimeään, Korbinian erotti hoikan pojan ja tämän kalpeat kasvot. Lähemmäs hän ei uskaltanut vielä astua, sillä pelon vallassa niin ihmiset kuin eläimetkin saattoivat hyökätä puolustautuakseen, ja jos mies halusi ansaita pojan luottamuksen, ei siinä voinut pitää liikaa kiirettä.

Shachar ”Sasha” Ramsey

Shacharin kalpea iho väreili kevyesti pojan tuijottaessa vierasta miestä varautuneen oloinen katse tummissa silmissään. Kirkas valonlähde oli hetkeksi kadonnut mutta heti kun vampyyripoika näki Korbianin kohottavan Shacharin vaaralliseksi luokittelemaan esinettä, poika sähähti varoittavasti ja perääntyi pari askelta taaksepäin luullessaan toisen aikovan kohdistaa valon toistamiseen häneen. Miehen sanat eivät saaneet hänen hermostunutta olotilaansa rauhoittumaan yhtään sen enempää, ei ennen kuin Korbinianin vakuutellessa ettei ollut aikeissa satuttaa häntä. Shachar kohotti kysyvästi toista kulmaansa, mutta pysyi hiljaa niin kauan kunnes toinen esitteli itsensä ja kertoi olevansa lääkäri. Nuorukainen raapi yhtä aikaa epäluuloinen ja hämmentynyt ilme kasvoillaan mustaa, sekaista hiuspehkoaan ja kallisti kysyvästi päätään, aivan kuin ei olisi ymmärtänyt miehen kysymystä.

Shachar oli yhä peloissaan ja hermostunut, mutta se ei silti estänyt häntä astumasta hiukan lähemmäs Korbiniania ja tarkkailemaan tämän kasvoja pitkien otsahiustensa takaa. "Miksi metsässä näin myöhään?" Poika kysyi pää kallellaan, hipaisten miehen olkapäätä kevyesti sormenpäillään. Kosketus oli hyvin nopea ja hädin tuskin tunnettavissa kun Shachar jo perääntyi takaisin ja mittaili toista katseellaan. "Shachar ei tiedä.. Luottaako teihin.." Poika totesi pohtivaan sävyyn, päätään puolelta toiselle kallistellen. "Mutta Shachar haluaa silti kysyä.. Onko täällä.. Muitakin? Muitakin kuin te?" Shachar alkoi hiljalleen rauhoittua mutta vieraiden läsnäollessa ominainen hermostus kyti yhä kevyenä liekkinä hänen mielessään. Niin kauan kuin hän saisi todellisen varmuuden sille, ettei Korbinian tahtonut pahaa hänelle, ei hän uskaltanut täysin luottaa. Hermostuksen saattoi huomata myös siitä, miten poika tuntui jatkuvasti pälyilevän ympärilleen ja yhtäkkiä ilmaa halkova aavemainen pöllön huhuilua muistuttava ääni sai Shacharin säpsähtämään ja painautumaan polvilleen maahan, käsien hakeutuessa nopeasti suojaamaan päätä mahdollisilta hyökkäyksiltä.

Harmaansävyiset silmät katselivat tutkivasti tätä nuorelta näyttävää poikaa, arvioiden tilannetta ja toisen olemusta lääketieteellisestä näkökulmasta. Ainakaan päällepäin nuorukainen ei näyttänyt olevan vahingoittunut, tosin kalpea ja laiha olemus viestivät mahdollisista puutostiloista... Tohtori olisi myös mielellään katsonut pojan silmiä lähempää valon kanssa, sillä pupilleista olisi huomannut, oliko toinen kenties jonkin päihdyttävän aineen vaikutuksen alaisena tai shokissa... Mutta tuota valonarkuutta kumpikaan ei oikein selittänyt.

Korbinian ei hätkähtänyt paikoiltaan pojan tutkiessa vuorostaan häntä jokseenkin pelokkaalla katseellaan, vaan uskaltautui hymyilemään tälle ystävällisesti. Mies liikutti toista kättään hitaasti ja laittoi taskulampun takkinsa taskuun, pois häiritsemästä ja katsoi tätä Shachariksi itseään kutsuvaa nuorukaista nyökäten.

”Olen töissä. Tuolla kauempana on tapahtunut onnettomuus, ja siellä on vielä jokunen poliisi ja tutkija tekemässä työtään, joten ei hätää”, Korbinian kertoi, viitaten kädellään suuntaan, josta hän oli tullut. Ei tämä nuorukainen tainnut mikään jälkeenjäänyt kuitenkaan olla, vaikka puhuikin hieman yksinkertaisella tavalla. Mutta mistä tuon pelko ja hermostuneisuus johtui?

”Shachar, sehän oli nimesi? Oletko nähnyt täällä muita minun lisäkseni?” tohtori kysyi katsoen poikaa ystävällisesti. Ehkä tuo oli nähnyt jotain siihen silvottuun ruumiiseen liittyvää?