Me olemme myöhäiset

((Tänne päin, Hijiri))



Korbinianin päätä särki. Jääpalat kimaltelivat ja kilahtelivat miehen pyörittäessä viskilasia käsissään aikansa kuluksi, ruskean juoman pyöriessä liikkeen mukana pitkin lasin reunoja läikkymättä kuitenkaan yli. Tämä ilta ei ollut suinkaan lähtenyt siihen suuntaan, kuin tohtori Vinter oli olettanut, sillä ei hotellin aulabaarissa istuminen ollut hänen yleinen harrastuksensa. Mutta kun oli tiedossa kaksi vapaapäivää putkeen, oli silloin kai varaa tavata vanhaa tuttavaa Jack Daniel’sia tai Jim Beamia? Sillä verukkeella hänen kollegansa olivat ainakin yrittäneet houkutella miestä mukaansa, kunnes tuo ei kohteliaisuussyistä enää voinut kieltäytyä.

Ilta oli vaihtunut yöksi jo ennen kuin Korbinian oli tullut istumaan iltaa viikonlopun kunniaksi (pienen suostuttelun jälkeen tietenkin, Korbinianilla kun olisi ollut kotonaankin tekemistä), ja hän oli jo valmis lähtemään kotiinsa siitä hetkestä asti, kun he astuivat sisään hotellin pyöröovista. Mies istui pöydän ääressä pureskellen hammastikkua ja katseli hajamielisesti pöydän toisella puolella istuvaa työtoveriaan, joka oli saanut viereensä kimaltelevaan mekkoon pukeutuneen naisen, jonka paholaisenpunaiset huulet olivat kaartuneet viattomaan hymyyn. Korbinian hymyili kohteliaasti ja nyökytteli aina välillä, kun jompikumpi käänsi katsekontaktin häneen keskustelun lomassa. Hän itse ei ollut koskaan ollut mikään misumagneetti; luultavasti hiljainen luonne ja kiinnostuksen puute uusimpia juoruja kohtaan tekivät herra Vinteristä vähemmän mielenkiintoisen miehen. Tai ehkä hän olisi saanut enemmän huomiota, jos olisi löysännyt solmiotaan, kammannut tummat hiuksensa taakse ja käyttänyt piilolinssejä ja kaksinkertaisen määrän partavettä?

Jääpalojen jäädessä sulamaan keskenään lasin pohjalle, Korbinian lopulta nousi ja pahoitteli kollegalleen ja tämän seuralaiselle poistumistaan, ”mutta kun tämä päänsärky”. Se ehkä kuulosti tekosyyltä, mutta oli tällä kertaa totta, vaikkei kipu oikeasti ollutkaan niin kova, että sen takia yksin olisi pitänyt kotiin lähteä. Korbinian ei vain kehdannut sanoa olevansa ikävystynyt tai kuuntelevansa melkein mitä tahansa muuta kuin hämyisen aulabaarin jazzia.

Korbinian suuntasi ulko-oville ja suoristi trenssinsä helmaa huolellisesti, ennen kuin viileä ulkoilma pyyhkäisi hänen kasvojaan vasten. Mies asteli hieman syrjempään vilisevältä kadulta ja kaiveli kännykkää taskustaan soittaakseen itselleen taksin, mutta huomasikin toisen työkaverinsa laittaneen hänelle tekstiviestin. Ajatuksissaan Korbinian kulki katua eteenpäin kiertäen hotellin taakse ja näpytteli vastausta kollegansa viestiin, jossa tuo kyseli minne ”Korby”(hän inhosi tuota lempinimeä) oli kadonnut pöydästä hänen vessareissunsa aikana. Saatuaan tarpeeksi pahoittelevalta kuulostavan viestin kirjoitettua, Korbinian kohotti katseensa simpukkamallisen puhelimensa näytöstä ja huomasi kadun kaventuneen kujaksi hotellin takana. Miksi hänen pitikään kuljeskella minne sattuu keskittyessään muuhun kuin kävelemiseen...

Julian ”Sirius” Wyatt

Hämärtyvässä illassa kaikuivat nopeat, epätoivoiset juoksuaskeleet. Niitä seurasivat toiset, yhtä nopeat mutta myös paljon kevyemmät askeleet. Ilmaa halkoivat silloin tällöin pelokkaat, hengästyneet avunhuudot. Kun ne yhdisti yhteen juoksuaskelten kanssa, ei ollut kovin vaikeaa päätellä, että joku oli vaikeuksissa. Hyvin pahoissa vaikeuksissa.

"Auttakaa minua!" Siriuksen kalpeille kasvoille kohosi lähes mielipuolinen virne kun hän kuuli, miten hänen saaliinsa huusi. Hän vaistosi, miten pakoon juokseva mies alkoi jo väsyä ja tästä huokuva pelon haju sai vampyyrinuorukaisen vain entistä nälkäisemmäksi. Siinä missä mies lyyhistyisi milloin tahansa ylirasituksesta, Sirius itse oli elämänsä kunnossa eikä ollut edes hengästynyt juoksemisesta. Päinvastoin, pieni hippaleikkihän vain piristi ennen ateriaa. Uusi avunhuuto halkoi ilmaa kun Sirius viimein saavutti pakoon pyrkineen miehen. Pojan teräväkyntiset sormet kiertyivät miehen ranteiden ympärille samalla kun hän paiskasi miehen selkä vasten viereistä tiiliseinää. Nähdessään virneen nuorukaisen kasvoilla, mies yritti viimeisenä oljenkortenaan anoa armoa ja heittäytyi polvilleen Siriuksen eteen. Ele sai Siriuksen virnistämään entistä leveämmin ja hänen huuliltaan kantautui lähes mielipuoliselta kuulostava hiljainen nauru.

"Ei! Minä pyydän! Säästä minut!" Virne Siriuksen kasvoille syveni entisestään. Esittäen, ettei ollut kuullut miehen sanoja, Sirius paljasti terävät hampaansa ja vei kasvonsa lähemmäs miehen kaulaa. Mies yritti rimpuilla irti pojan otteesta, mutta vaikka Sirius ei mitenkään erityisen vahvalta näyttänytkään, ei hän kuitenkaan koskaan päästänyt saalistaan pakoon. Viimeinen, äänekäs tuskanhuuto kajahti ilmoille samalla hetkellä, kun Sirius upotti hampaansa uhrinsa kaulaan. Veri valui norona miehen kaulalle ja siitä maahan, Siriuksen juodessa pitkiä kulauksia nestettä, jota ilman yksikään ihminen ei voisi elää.

Katsellessaan ympärilleen, Korbinian pohti, mahtoiko kujan toisessa päässä kenties olla joku autotie, johon taksin olisi voinut tilata, mutta yhä harventuvat katuvalot valaisivat vain pienen pätkän kerrallaan. Viisainta olisi ehkä ollut kääntyä takaisin, mutta ehkä matka kuitenkin oli lyhyempi, jos vain jatkoi kujaa pitkin korttelin ympäri...

Eteenpäin kävellessään herra Vinter kuuli yhtäkkiä puhetta, oikeastaan huutoja, jotka saivat miehen sydämen hakkaamaan nopeampaan tahtiin. Hän kiihdytti askeleitaan lähtiessään noita huutoja kohti, sillä selvästikin joku oli pulassa. Kulkiessaan kujaa eteenpäin, seinämä kaartui ja kulman toisella puolella Korbinian erotti jotain liikettä. Hän pysähtyi ja painautui tiiliseinää vasten ison roskiksen varjoon, ja kurkisti nurkan takaa varovasti. Avunhuudot vaihtuivat tuskaisemmiksi ja sillä hetkellä mies tiesi olevansa myöhässä.

Uhrin kimpussa näytti olevan joku toinen henkilö, joka oli jotenkin oudolla tapaa kumartunut tuskissaan huutavan ja kiemurtelevan miehen ylle. Korbinian tarkasteli tilannetta sellaisesta kulmasta, ettei ihan erottanut, mitä nuo kaksi oikein puuhasivat, mutta toisaalta hän ei tahtonutkaan tietää. Hiipuva huuto kertoi kuitenkin sen verran, ettei herra Vinter voinut muuta kuin soittaa apua, sillä vaikka vaikka uhrin kimppuun olikin hyökännyt vain yksi ihminen, ei Korbinian ollut mikään sankari. Ainakaan hän ei tahtonut alkaa leikkiä sellaista, kun tiesi, ettei omistanut mitään aseeksi sopivaakaan, millä puolustautua.

Sydämensä hakatessa pelonsekaisesta jännityksestä, Korbinian laittoi käden suunsa eteen, jottei olisi vahingossakaan päästänyt pienintäkään pihahdusta, joka olisi paljastanut hänet, ja perääntyi takaisin kujalle, josta oli tullutkin. Hän kääntyi nopeasti ja lähti kulkemaan ripein askelin poispäin, yrittäen kuitenkin samalla olla mahdollisimman äänetön. Päästyään jokusen metrin päähän, hän otti nopeasti kännykkänsä takkinsa taskusta ja heilautti peukalollaan sen kannen auki soittaakseen hätänumeroon. Simpukkamallisen kännykän kansi kuitenkin heilahti sen verran vauhdikkaasti, että koko puhelin lipsahti hermostuneen miehen käsistä ja lensi asfalttiin äänekkäästi kopsahtaen. Kännykän takakansi ja akku irtosivat leviten ympäriinsä märkää maata, eikä Korbinian tiennyt kummasta olla enemmän kauhuissaan; siitä, että hänen puhelimensa hajosi juuri tällaisella hetkellä, vai että tämä hämärä tyyppi saattoi kenties kuulla tuon kolahduksen?

Mies henkäisi ja kumartui nopeasti keräämään puhelimensa osia maasta, ja voihkaisi tuskastuneena huomatessaan akun lentäneen suoraan lätäkköön. Hän kahmaisi sen kuitenkin käsiinsä ja lähti nopeasti jatkamaan matkaa pitkin toista kujaa, sillä ei paikalleen jääminen ainakaan lisännyt turvallisuuden tunnetta.

Julian ”Sirius” Wyatt

Miehen tuskaiset huudot vaihtuivat aavemaisiin korahduksiin Siriuksen sammuttaessa voimakasta janoaan, suomatta edes ajatusta miesparalle, jonka elämää oli paraikaa viemässä. Lähes mielipuolinen virnistys kasvoillaan vampyyrinuorukainen kiristi otettaan tuskasta vääntelehtivästä miehestä. Hurmoksellisenomaisessa tilassa tavallisesti niin tarkka-aistinen Sirius ei sillä hetkellä osannut edes aavistaa, että joku oli nähnyt heidät mutta havahtui heti kun jonkinlainen kolahdus rikkoi hänen keskittymisensä. Hyvin nopeasti Sirius kohotti päätään eikä huomannut kiinnittää tarpeeksi paljon huomiota mieheen, joka näki tilaisuuden paeta. Oli suoranainen ihme, miten mies kykeni siihen mutta jotenkin tämän onnistui potkaista Siriusta toiseen nilkkaan, jolloin poika irrotti kiroten otteensa ja mies lähti kömpelöön juoksuun Siriuksen jäädessä hieromaan kipeää jalkaansa.

Siriuksen kasvoilla aiemmin pysytellyt virne oli vaihtunut ärtyneeseen irvistykseen hänen ateriansa päästyä karkuun ja pojan mielessä kuohahti voimakas kiukku hänen nuolaistessa nopeasti huuliaan. Samalla hetkellä hänen tarkka hajuaistinsa havaitsi jossain lähistöllä tuoreen ihmisveren tuoksun ja poika lähti turhia aikailematta juoksemaan suuntaan, josta haju oli lähtöisin. Se joku saisi katua sitä, että oli tullut hänen ja hänen ateriansa väliin..

Sirius oli juossut ehkä vain muutaman minuutin ajan kun haju alkoi muuttua niin voimakkaaksi, ettei hänen ollut mahdollista haistaa sen läpi mitään muuta. Nuorukainen seisahtui yhden kujan päähän, huomaten pian vastakkaisesta suunnasta juoksevan tumman hahmon. Siriuksen kasvoille palasi ärtymys kun hän seisahtui varjoihin odottaen tulijan osuvan sopivalle kohdalle, josta tämä ei ihan heti pääsisi pakenemaan. Kun mies oli juuri juoksemassa hänen ohitseen, Sirius astui osittain esiin mutta antoi hämärän vielä osittain peittää veren tahrimat kasvonsa. "Sinäkö olet se syyllinen, jonka takia olen yhä nälkäinen?" Sirius kysyi äänellä, josta tihkui kylmä ja myrkyllinen sävy.

Korbinian ei enää tiennyt, mihin suuntaan oli menossa, kunhan katuvalojen sarja johdattaisi hänet mahdollisimman kauas siitä hämärästä henkilöstä. Puhelimen märkä akku ja muut irronneet palaset meinasivat livetä miehen käsistä hänen puristaessaan niitä rintaansa vasten kuin viimeisintä toivoa tässä kaikin puolin kurjassa tilanteessa. Yleensä tohtori Vinter osasi pysyä rauhallisena monissa tilanteissa, olihan hän lääkäri, mutta tällaiset pakokauhua herättävät tapaukset saivat hänenkin vakaat kätensä tärisemään. Jotenkin miehen onnistui koota puhelimensa oikein, ja takakannen napsahtaessa paikoilleen, hetkellinen helpotuksen tunne valtasi hänet. Kiitollinen hymy kävi hetken Korbinianin kasvoilla, kun hän yritti rauhoittua sen verran, että saisi käynnistettyä puhelimensa. Naarmuuntununeelle näytölle syttyikin valo ja komento pin-koodin syöttämisestä, mikä sai miehen hengähtämään huojentuneena.

Mitään koodia hän ei kuitenkaan ehtinyt näppäillä, kun joku yhtäkkiä astuikin esiin varjoista. Korbinian hätkähti ja jähmettyi aloilleen kuin olisi astunut miinaan. Viimeinenkin väri katosi miehen kasvoilta hänen tuijottaessaan säikähtäneenä tuota varjoista vaaniivaa henkilöä, jonka verisillä kasvoilla ei ollut sillä hetkellä merkkiäkään inhimillisyydestä.

”Hyvä Luoja”, Korbinian henkäisi hiljaa ja laittoi käden suunsa eteen kauhuissaan. Tämä nuorukainen ei selvästikään ollut mikä tahansa jengiläinen, joka puukotti ja ryösti ihmisiä sivukujilla, vaan jotain ihan muuta...

’Vampyyri’, mies ajatteli, se sana suorastaan kajahteli hänen kallonsa sisällä. Korbinian kyllä tunsi yhden erittäin mukavan vampyyrin, mutta Fleur ei tainnutkaan olla ihan tavallisin lajinsa edustaja. Hänellä ei ollut kovin paljoa tietoa tai kokemusta näistä otuksista muutenkaan, mutta miksi muuten tämä henkilö olisi näyttänyt niin makaaberilta ja puhunut tuolla tavoin?

”En... En tiedä mistä puhut”, Korbinian sai sanotuksi ja piti kätensä esillä peruuttaessaan pari hidasta askelta, ettei olisi vaikuttanut uhkaavalta tai muuten harmilliselta. Ehkä sitten tämä ...henkilö päästäisi hänet menemään, huomatessaan, ettei mies tahtonut ongelmia. Hän puristi toisessa kädessään yhä puhelintaan, joka vaati pin-koodia käynnistyäkseen.