Empire state of Mind

//Yui + Rain = ; ) //

Caelan käveli kohti asuntoansa. Välillä miehen askeleet olivat hieman ripeämmät ja toisinaan taas laahustavat, aivan kuin hän ei olisi osannut päättää tahtoisiko hän takaisin kotiinsa vai ei. Tai tietysti hän halusi kotiinsa, muttei ollut silti vielä varma kuinka voisi suhtautua Rainin näkemiseen. Hänestä tuntui että voisi menettää jälleen hermonsa tähän onnettoman oloiseen vampyyriin, mutta toisaalta taas hän ei tahtoisi haastaa riitaa enempää. Anteeksi hän ei kuitenkaan pystyisi pyytämään, ei ainakaan ihan vielä.

Kyllä Caelan silti katui sitä että oli mennyt huutamaan Rainille syyttä suotta ja vaikka mies yrittikin lohduttaa itseään ajatuksella että hei, Rain on vain vampyyri, ei se silti kuulostanut aivan oikealta. Caelan unohti usein ettei Rain ollutkaan mikään tuikitavallinen teinipoika, joka oli jo väärin hänen työnsä puolesta sillä hänen täytyisi olla valppaampi. Mutta ei; hänen aseensa saattoivat olla rauhassa aloillaan yöpöytänsä päällä eikä miehen sormien ulottuvilla silloin kun hän oli pojan seurassa.

Caelan saapui viimein asuntonsa ovelle. Hän seisoi hetken aikaa oven edessä ja tuijotti sitä vaitonaisena. Rappukäytävällä oli suhteellisen hiljaista, ainoastaan vain naapurin oven takaa kantautui vaisuja, räjähdyksiä muistuttavia ääniä; aivan kuin joku olisi katsonut sotaelokuvaa tai pelannut konsolilla. Kenties.

Caelan ryhdistäytyi suoristamalla selkäänsä ja kohotti leukaansa ylemmäs ja yllättäen hän tunsi olonsa jo hieman paremmaksi ja tyynemmäksi. Hän astui sisään tuttuun asuntoonsa, eikä hän heti voinut olla huomaamatta kuinka hiljaista siellä oli. Mies oli odottanut edes television pauhaavan olohuoneessa, mutta ei. Toisaalta Rain saattoi olla nukkumassa tai mököttämässä huoneen nurkassa surkea ilme kasvoillansa, joten parempi vain ettei televisio turhaan pauhannut ja kuluttanut sähköä.

Mutta kun Caelan asteli peremmälle ja kävi jokaisen huoneen läpi, ei hän nähnyt vampyyria missään. Aluksi mies ei osannut kuin kohauttaa vain harteitaan ja ajatella että myös vampyyri oli lähtenyt ulos haukkaamaan raitista ilmaa. Mutta kun Caelan istahti alas sohvalle, suunnitteli mielessään kuinka voisi korkata yhden tequila-pulloistaan auki ja heilautti oikean kantapään vasemmalle polvelleen, huoli hiipi hiljaa mieleensä.

Caelan oli käskenyt Rainin häipyä kodistaan.

Entä jos Rain oli ottanut sanat todesta? Entä sitten, ajatteli Caelan, onpahan pois jaloistani. Samassa miehen omatunto pisti häntä kuitenkin rintaan.
Rain ei ollut ihan mikä tahansa vampyyri. Rain oli kaikista surkein ja reppanin jonka Caelan oli tähän asti tavannut vampyyrintappaja urallansa. Avuton, omalla tavallaan hieman kummallinen ja säälittävä, onneton... sellainen jonka perään joutui vielä katsomaan, ainakin niin kauan kunnes poika pystyisi lentämään pois pesästään - ainakin näin vertauskuvainnollisesti, eikä kirjaimellisesti niska-perse-otteella kuten Caelan oli meinannut tehdä ennen kuin oli lähtenyt ulos viilentämään päätänsä.

Tequila sai jäädä koskemattomana kaappiin, sillä vampyyrintappajan oli lähdettävä takaisin ulos. Hän ei halunnut myöntää sitä oikein itselleenkään että oli hieman huolissaan tästä vampyyrista, muttei hän voinut vain jäädä odottamaan että Rain palaisi takaisin. Tai palaisiko Rain enää takaisin? Caelan oli kuitenkin huutanut tälle syyttä suotta, käskenyt tämän häipyä kodistaan ja ettei hän jaksanut katsoa enää toista.
Caelan haki makuuhuoneestaan aseensa ennen kuin poistui asunnostaan takaisin rappukäytävään. Käytävään ei kuulunut enää niitä räjähdyksien kaltaisia ääniä vaan puheensorinaa ja naurua, mutta eri oven takaa - ja eri kerroksesta. Nuo äänet kuuluivat liiankin selvästi kun Caelan meni yhden kerroksen alemmas, aivan kuin joku olisi seissyt hänen vieressään ja pilkannut kuinka typerä mies hän oli. Siltä Caelanista ainakin tuntui.

Caelan astui ulos kerrostalosta viileään ilmaan, veti muutaman kerran syvään henkeä ja pälyili niin oikealle kuin vasemmalle puolelleen - mihin suuntaan hän lähtisi? Tuskin Rain oli lähtenyt kauas asuntonsa tuntumasta. Mies kohotti kätensä pyyhkäisemään toista silmäänsä ja kun hän laski sen, oli kämmenselkänsä mustunut.
"Helvetti", mies mutisi itsekseen kun oli onnistunut hieromaan itselleen pandasilmän, muttei hänellä ollut aikaa murehtia levinneitä meikkejänsä. Ensin hänen täytyi löytää Rain.
Ja niin Caelan lähti kävelemään katua pitkin ripein askelin ja tummat hiuksensa hulmuten, mutta ennen kaikkea huolestuneena vaikka näyttikin siltä että olisi juuri saanut turpaansa - ehkä siksi osa ohikulkijoista katsoi häntä kummaksuen ja kiersi suosiolla hieman kauempaa.

Rain asteli pitkin katuja varuillaan säpsähtäen kovia ääniä ja ihmisiä. Hän pysyttelikin siksi sivukujilla vaikka lähinnä vain kiersi Caelanin asunnon lähi korttelia. Hän puristi käsissään muutamia ylimääräisiä tavaroitaan jotka omisti ja painoi päänsä hivenen alemmas. Hän näytti varmaankin muiden ihmisten silmiin eksyneeltä koiranpennulta ja sitä hän melkein olikin. Hän ei ollut ikinä paljonkaan ihmisten kanssa tekemisissä joten hänellä oli tapana ottaa kaikki sanat itseensä. Niinpä kun Caelan oli hermostunut oli hän hämmentynyt täysin eikä tiennyt mitä oli tehnyt väärin. Hän oli kuitenkin päätellyt että mies oli vihoin kyllästynyt häneen ja hänen oleiluunsa toisen nurkissa. Rain oli kuitenkin löytänyt toisen kodin olevan kuin unelman tapainen paratiisi jossa oli lämmin ja turvallinen. Hän huokaisi ja riiputti päätään. Hän olikin niin ajatuksissaan että käveli suoraan kovan kolauksen saattelemana lyhtypylvästä päin. Ohi kulkevat naiset loivat epäilevän katseen nuorukaiseen joka painui kyykkyyn hieromaan kipeää otsaansa. Hän huokaisi ja vilkaisi taivaalle jossa alkoi kerääntyä synkkiä pilviä. Hän asettui kuitenkin istumaan siihen kivetykselle ja puristi paitaa jonka oli saanut Caelanilta itseään vasten. Hän hautasikin päänsä siihen ja sulki silmänsä.

Ohikulkijat loivat nuorukaiseen hämmentyneitä katseita mutta kukaan ei tullut kysymään oliko pojalla kaikki hyvin. Hänen otsaansa oli muodostumassa hyvää vauhtia punasininen mustelma lyhtypylvään vuoksi. Rain tunsi kyynelien kimmeltävän silmäkulmassaan ja sipaisi ne pois. Kyllä hän pärjäisi. Oli aina ennenkin pärjännyt! Hänellä oli vain nyt jo ikävä paikkaa johon tuntui hetken aikaa kuuluvansa ja miestä joka oli pelastanut hänet.

"Kaiken maailman kodittomia sitä nykyään onkin täällä kaduilla", vanhempi mies julisti suureen ääneen ja loi paheksuvan katseen Rainin suuntaan. "Pysyisivät poissa silmistä tuollaiset likaiset asunnottomat", mies jatkoi vielä kääntyessään kadunkulmasta jatkamaan matkaa.

Kun Caelan käveli katua eteenpäin, hän kuuli kuinka kännykkänsä alkoi soimaan tummanharmaiden farkkujensa taskussa. Ensin hän ajatteli että Rain soittaisi hänelle, jolloin mies kaivoi kännykän taskustaan hivenen toiveikkaana; vieras numero lupasi jo hyvää. Mies kuitenkin vastasi puheluun yksinkertaisesti ja hillitysti, kaikkea muuta kuin toiveikkaana: "Overton."
"New Times kustannuksesta iltaa. Meillä olisi nyt uskomaton tarjous...", kuului hento ja tekopirteä mutta siitä huolimatta ennen kaikkea myös nuutunut naisääni, joka luultavasti luetteli samaa litanjaa jo kolmeakymmenettä kertaa siltä päivältä.
Caelan huokaisi raskaasti kun lehtikaupustelija luetteli pitkää litanjaa lehdistä joita yritti tarjota miehelle. Mies avasi välillä suutaan sanoakseen jotain väliin, mutta sulki sen myös nopeasti. Hän sai sanottua vain muutaman kerran naisen sanojen väliin ynähdyksiä ja pikkuisia ei-sanoja kun vain sai tilaisuuden.
"Nyt on sattunut erehdys", Caelan sai sanottua juuri kun nainen oli kertomassa kuinka Diapers & Babies-lehden tilaajalle tulisi myös - ja nimenomaan juuri pikku vaippapöksyjen isälle tarkoitettu - yllätyslahja kaupanpäälle, "sillä valitettavasti en voi lukea lehtiänne koska olen sokea. Illanjatkot."
Ja niin Caelan katkaisi puhelun, jonka toisessa päässä lehtimyyjä oli mennyt viimeinkin hiljaiseksi.

Caelan työnsi kännykän takaisin taskuunsa huokaisten. Eikö niiltä saanut ikinä olla rauhassa? Oli mikä vuorokauden aika tahansa, niin aina joku kehtasi soittaa. Olisihan hänen pitänyt myös sekin arvata ettei Rain voinut soittaa hänelle, eihän vampyyrilla ollut edes hänen numeroansa. Hyvä jos Caelan itse muisti kännykkän olemassa oloa. Ja mistä Rain olisi edes soittanut? Ei Caelan vain muistanut että vampyyri olisi omistanut kännykkää, saati sitten lankapuhelintakaan.

Samassa mies kohotti katseensa kun hän kuuli halveksivaa puhetta ja sormensa, jotka olivat jääneet rummuttamaan kännykän muotoista kohoumaa etutaskunsa kohdalta, pysähtyivät äkisti. Kodittomia? No, kyllähän Caelan sen tiesi että kodittomiakin on nykypäivänä ja oli onni ettei hän itse ollut joutunut samaan tilanteeseen....
Kun mies, joka oli julistanut suureen ääneen likaisista asunnottomista ja ohitti Caelanin, vampyyrintappaja ei kerennyt kuin laskea yksi plus yksi ja samassa hän katosikin sen saman kulmauksen taa josta paheksuva mies oli hetki sitten ilmestynyt.

Totta kai, Rainilla ei varmaan ollut edes kunnon vaatteita päällä ja hiuksetkin olisivat ties kuinka sattuu joten miksei tätä luultaisi kodittomaksi? Eiväthän tavalliset ihmiset tajunneet mikä Rain oikeasti oli, tätä luultaisiin vain kerjäläiseksi!
Kun Caelan käveli katua eteenpäin, ei mennyt kauaakaan kun hän huomasi kodittomaksi luullun reppanan joka kyhjötti kivetyksellä. Sen sijaan että Caelan olisi säälinyt tuota surkean näköistä olentoa, hän asteli suoraan Rainin eteen päättäväisin ja kiukkuisin askelin.
"Voi jumalauta Rain!" Caelan ärähti, mutta mitään muuta hän ei pystynyt sanomaan tälle. Hän ei tiennyt olisiko hänen pitänyt olla iloinen vai helpottunut nähdessään toisen siinä edessään, mutta suuttunut hän taas oli - juuri kun hän oli päässyt aiemmasta kiukustaan eroon.

Rain ei huomannut Caelania ennen kuin toinen oli siinä hänen edessään. Hän säpsähti ja kohotti katseensa toiseen säikähtäneen. Hän räpytteli silmiään eikä tiennyt miten olisi reagoinut siihen että toinen tosiaan oli siinä hänen edessään. Oliko toinen siinä koska hän oli yhä aivan liian lähellä toisen asuntoa ja mies halusi hänet kauemmas. Olivatko he kenties törmänneet sattumalta? Vai oliko toinen tullut etsimään häntä? Nuorukaisen mielessä mikä tahansa näistä olisi voinut olla yhtä uskottava vaihtoehto. Vähiten hän kuitenkin uskoi viimeiseen. Mieshän oli käskenyt hänen häipyä pois silmistään ja asunnostaan ja sen hän oli tehnyt. Rain tunsi silmäkulmiensa vetistyvän ja pari kyyneltä vierähti hänen poskelleen. Hän puristi paitaa lujemmin vasten rintaansa eikä uskaltanut sanoa mitään. Hän vain tuijotti toista ylöspäin siitä kyykky asennostaan liikahtamatta mihinkään. "Olen pahoillani..", hän lopulta mumisi hiljaa tietämättä edes itsekkään mistä oli pahoillaan. Hän pyyhkäisi poskiaan ja niiskaisi piilottaen päänsä hetkeksi aikaa vasten paitaa joka lepäsi yhä hänen syleilyssään.

"Minun olisi varmaankin täytynyt mennä kauemmaksi täältä. Ymmärrän kyllä", hän sanoi tärisevällä äänellään ja vilkaisi ympärilleen. Hän oli kadottanut suunta vaistonsa mutta tiesi ettei hän ollut edes korttelia kauempana Caelanin asunnosta. Rain pyyhkäisi nenäänsä ja niiskaisi taas surkeana muutaman kerran. Hän kohotti katseensa mieheen ja jäi hetkeksi aika katselemaan ruskeilla silmillään toista. Hänen silmistään heijastui niin pelko, tietämättömyys sekä huoli.

Hän nousi varovasti seisomaan ja laski katseensa paljaisiin jalkoihinsa. Muutama tippa tippui taivaalta kostuttamaan hänen pörröisiä hiuksiaan. Rain värähti kylmästä ja kietoi kädet ympärilleen liikkumatta kuitenkaan vielä. "Ih..Ihaan..Ihan het..het..hetki vain", hän pyysi änkyttäen kun haki taas sanoja sillä mitä hermostuneempi hän oli sitä helpommin hän unohti sanat täysin ja joutui hakemaan niitä. Rain painoi varovasti otsansa Caelania vasten ja painoi silmänsä kiinni. Hän halusi muistaa tämän turvallisuuden tunteen niin pitkään kuin vain pystyi. Tunteen jonka olemassa olon hän oli unohtanut ennen kuin oli tavannut toisen. "Ol..Olen..pah..pahoi..pahoillani", hän jatkoi änkytystään ja vetäytyi sitten kauemmas. Miehen katsetta hän ei uskaltanut kohdata sillä hän pelkäsi näkevänsä siinä ne tunteen mitä toinen varmaankin tunsi häntä kohtaan. Rainin sisälle oli syntynyt viime aikojen myötä pieni muodoton tunne joka ei halunnut mitään muuta kuin sen että Caelan välittäisi hänestä edes pienesti. Nyt se kuitenkin tuntui mahdottomalta ajatukselta.

Kun Caelan tuijotti Rainia, mies tunsi kuinka harvojen ohikulkijoiden katseet olivat kiinnittyneet uteliaina heihin, kuin odottaen jotain tapahtuvan. Ehkä miehen pieni ärähdys oli herättänyt huomiota, mutta siitä hän ei piitannut. Sen vertaa ohikulkijatkaan eivät piitanneet että olisivat jääneet siihen tumput suorina seisomaan vaan jatkoivat matkaansa normaalisti eteenpäin.
Kun Rain viimein mumisi hiljaa pahoittelunsa, ei Caelan voinut antaa vieläkään myötätuntoaan toiselle vaan ainoastaan tuhahti voimakkaasti ja halveksivasti.
"Syytä olisikin", hän vastasi hampaitaan kiristellen, vaikkei varsinaisesti tiennyt miksi sanoi niin. Se vain tuli luonnostaan, tahtomattaan.
Ja kun Rain sopersi kuinka olisi pitänyt lähteä kauemmas, ei Caelan vastannut mitään. Hän vastasi ainoastaan vampyyrin katseeseen, pelottomin silmin sillä kyllä hän tiesi ettei toinen tekisi hänelle yhtään mitään. Rain oli enemmän lemmikki kuin vampyyri. Ja niin he nytkin katsoivat toisiaan, Caelan kuin omistaja koiraansa ja Rain kuin lemmikki isäntäänsä.

Vasta kun Rain nousi ylös seisomaan ja änkytti onnettomia sanojaan, Caelan tunsi olonsa ensimmäistä kertaa siinä tilanteessa epämukavaksi ja vaivautuneeksi. Se tästä vielä puuttuisikin jos Rain tirauttaisi vielä muutaman kyyneleen lisää poskilleen vierimään.
Caelan ei pitänyt itkusta.
Mutta vampyyri painoi otsan Caelania vasten ja se sai miehen älähtämään turhautuneena, mutta myös hämmentyneenä. Kosketukset eivät ikinä olleet kiusallisia Caelanille, mutta tapa jolla toinen teki sen puolestaan oli.
"Lopeta nyt se samperin änkyttäminen", Caelan tuhahti hiljaa ennen kuin Rain vetäytyi kauemmas ja mies tunsi olonsa vain entistä kiusallisemmaksi vaikkei näyttänytkään sitä toiselle.

Vampyyrintappaja tuijotti toista hetken aikaa vaitonaisena ärtynyt ilme kasvoilla. Hän tunsi muutaman sadepisaran päälaellaan ja silloin mies vilkaisi taivaalle. Se vielä puuttuisikin jos hän joutuisi Rainin kanssa seisomaan sateessa, vaikka kyllähän se vähän koomiselta kuulosti. Ja kliseiseltäkin, kun mies oikein ajatteli asiaa. Tummat pilvet puolestaan eivät vaikuttaneet yhtään sen koomiselta.
Niinpä Caelan tarttui pojan käsivarresta kiinni.
"Tule", hän komensi toista kuin koiraa ja koitti lähteä viemään tätä takaisin sinne samaan suuntaan, josta hän itse oli juuri tullut.
Caelan tiesi ettei otteensa ollut hellä, mutta ei nyt kovin kovakourainenkaan. Mutta jos hän vain olettaisi että toinen tulisi perässä ainoastaan kuin kukkaa kämmenellä pitäen, siitä ei tulisi yhtään mitään.
"Ja mistä olet saanut tuon naurettavan jäljen otsaasi?" Caelan kysyi, sillä vasta silloin hän pystyi rekisteröimään mustelmaa muistuttavan jäljen Rainin otsassa, vaikkei jäänytkään juuri katselemaan sitä.

Rain kuunteli toista hiljaisena eikä tiennyt vieläkään miksi mies oli siinä. Hän säpsähti kuitenkin toisen tarttuessa hänen kädestään kiinni ja oli sotkeutua omiin jalkoihinsa kun mies veti hänet mukanaan liikkeelle. Kuitenkin uskollisena kuin mikäkin lemmikki hän seurasi Caelania ja toisen askelia. Hän kohotti vapaan kätensä sipaisemaan otsaansa ja inahti kivusta. Hän räpytteli sitten silmiään hetken aikaa ennen kuin laski katseensa maahan. "Käv..Kävelin p..päin tolp..pp..paa", hän änkytti sillä toisen hermostunut mielen tila sai hänen sisällään nousemaan syyllisyyden tunteen. Hän oli selvästi tehnyt jotakin mitä hänen ei pitäisi ja se oli saanut miehen suuttumaan. "Minne ole..m..olemme meno..ssa", hän kysyi ja katseli hetken aikaa suuntaa johon he kävelivät. Hän siristi silmiään hivenen ja tajusi että he olivat lähestymässä hyvää vauhtia Caelanin asuntoa. Tämä seikka sai nuoren vampyyrin vain entistäkin hämmentyneemmäksi sillä hän ei voinut käsittää miksi he olivat menossa takaisin. Juurihan toinen oli käskenyt hänet pois kotoaan ja nyt oli viemässä takaisin sinne.

"O..Olen..pah..oillani..", hän sanoi koettaen pitää äänensä tasaisena ja sanat kokonaisina mutta ei siihen kuitenkaan vielä kyennyt. Hän pyyhkäisi nopeasti poskeaan johon oli valahtanut muutama uusi kyynel. Hän oli kyllä oppinut jo joitakin asioita toista. Kuten sen ettei mies välittänyt katsoa jos hän itki. Hän oli ehkä säikky ja pelokas eikä ollut viettänyt paljoa aikaa ihmisten seurassa mutta hän oli tottunut tarkkailemaan muita ja siksi tarkkaili Caelaninkin käytöstä tarkkaavaisena kaiken aikaa.

Hän vilkaisi taivaalle nopeasti ja jäi sitten tuijottamaan Caelanin selkää. Hän lyhyemmillä jaloillaan tuli hivenen jäljessä toisesta joten katse kohdistui automaattisesti miehen takaraivoon tai selkään. Rain puri huultaan kevyesti ja pysyi hiljaisena. Hän ei tiennyt mitä olisi sanonut tai tehnyt koska koko tilanne oli niin hämmentävä. Olihan hän juuri vasta hetki sitten ajatellut ettei ikinä enää näkisi toista ja siinä toinen nyt oli hänen edessään viemässä häntä jonnekin. Ympärilleen kun katsoi niin ainoa looginen vastaus oli että he olivat menossa takaisin miehen kotiin. Vampyyri kurtisti kulmiaan hivenen ja jäi taas katselemaan toisen selkää. Caelan oli ollut ensimmäinen ihminen jonka läheisyydestä hän oli oppinut pitämään. Ennen läheisyys oli ollut pakotettua kaikkien muiden kanssa mutta toisen lähellä oli vain turvallinen olo. Hän tunsikin nyt taas sen saman muodottaman tunteen sykkivän rinnassaan.

Hän painoi kuitenkin lopulta katseensa tiehen ja pysyi hiljaisena koettaen vain pysyä miehen askelissa mukana jottei toisen tarvitsisi hidastaa vauhtia hänen vuokseen.

Caelan ei voinut olla huokaisematta kun Rain kertoi soperrellen kuinka oli saanut mustelmansa käveltyään päin katutolppaa, eikä tästä huokauksesta osannut olettaa johtuiko se turhautumisesta vai huvittuneisuudesta.
"Olisihan se pitänyt arvata", Caelan mutisi lähinnä itsekseen eikä niinkään vastaukseksi toiselle. Sen sijaan hän ei vastannut mitään kun Rain kysyi minne he olivat menossa.
Eiköhän poika voi sen ihan itse huomata, hän vain ajatteli.

Miehen kiskoessa Rainia mukanaan takaisin kotiaan kohti, hän kuuli taas ne sopertelevat ja pahoittelevat sanat vampyyrin suusta. Silloin Caelan pysähtyi hetkeksi ja kääntyi Rainia kohti, etusormi taivasta kohti osoittaen.
"Kuule, olet jo kerran pahoitellut joten lopeta se saman tien! Voin jättää sinut tänne sateeseen jos aivan välttämättä haluat, mutta lopeta nyt se anteeksi pyytely", Caelan sanoi ja tunsi jälleen hermostuvansa hieman vampyyrille.
Sen jälkeen hän käänsi selkänsä Rainille ja lähti taas kiskomaan tätä asuntoaan kohti vaikka miehestä tuntui, että olisi sittenkin parempi jättää toinen vain siihen kadulle yksin sateeseen - tai no, eihän vielä satanut mutta luultavasti sataisi vielä. Taivaalle kerääntyneet synkän oloiset pilvet ja ripottelevat sadepisarat eivät ennustaneet kovin lupaavaa säätä.

Hermostuneesta ja ärtyneestä tunteesta - ja pienestä äänestä takaraivossa joka huusi tequilaa - huolimatta Caelan vei vampyyrin asuntoaan kohti. Mies kohtasi muutaman vastaantulijan katseen, jotka luultavasti katselivat kuinka mies talutti kiltisti sukulaispoikaansa tai kaveriansa jonnekin. Caelanista tuntui pahalta kun hän ajatteli, kuinka nuo uteliaat katseet eivät aavistaneet lainkaan minkä käsivarresta Caelan piti todellisuudessa kiinni. Se oli ihmismoraalia vastaan, se oli väärin - se oli Caelanin omaa moraalia vastaan. Hän joutuisi itse vielä joskus siitä ongelmiin, häntä ei enää pidettäisi oikeana vampyyrintappajana. Mutta niin kauan kun kukaan ei saisi tietää tästä pikku salaisuudesta, että hän majoitti luonansa onnetonta vampyyria, hänellä ei olisi mitään hätää. Ja kun Rainin olisi aika lähteä, kukaan ei saisi koskaan tietääkään tästä pikku salaisuudesta jota mies säilytti. Rain ei ikinä lavertelisi kenellekään, ei jos Caelan käski niin. Ainoastaan sen turvin Caelan pystyi suhtautumaan rennommin siihen kuinka hän oli majoittanut väliaikaisesti vampyyrin luokseen.
Niin ja olihan hänellä pistoolinsa jos Rain asettuisikin häntä vastaan.

Kun kaksikko saapui tutun kerrostalon eteen jossa Caelan asui, ei Caelan vielä mennyt sisälle rappukäytävään. Hän päästi irti Rainin käsivarresta ja kääntyi tämän puoleen. Hän tunsi olonsa jo tyynemmäksi, niin että pystyi puhumaan jo rauhallisemmalla äänensävyllä toiselle:
"Sinun ei ole pakko tulla sisälle, mutta voit jos haluat. Mutta sitten meidän on myös puhuttava pari asiaa selväksi. Onko selvä?"
Caelan kohotti kysyvästi kulmiansa ja tuijotti Rainia odottavasti ja pelottomasti. Hän oli se johtaja ja hän määräsi säännöt. Rain sai tehdä mitä tahtoi, mutta kyllä Caelanillakin oli rajansa.

Rain säpsähti kevyesti kun mies käski hänen lopettaa pahoittelunsa. Hän nyökkäsi varovasti toisen sanoille ja sulkikin suunsa jotta ei suututtaisi miestä taas. Hänellä tuntui olevan taitava taito saada Caelan suuttumaan kaiken aikaa. "En minä halua jättää si..sinn..sinua", hän sanoi saaden melkein kokonaisen lauseen suuntaan ilman änkytystä. Hän jatkoi sitten taas miehen seuraamista ja koetti pysytellä toisen nopeiden askelien mukana. Hän ei vieläkään uskonut että he tosiaan olivat menossa toisen asunnolle. Sen vuoksi kun tuttu talo tuli esiin hän tunsi sydämensä pysähtyvän hetkeksi pelkästä ilosta. Pääsisikö hän sittenkin takaisin toisen luokse. Tämän ajan, kun hän oli viettänyt Caelanin luona, oli hän ehtinyt jo kiintyä mieheen. Toki toinen oli huutanut hänelle ja suuttunut hänelle mutta nuorukainen ei ollut ajatellut että kukaan jaksaisi katsella häntä näin pitkään omassa kodissaan. Olisihan Caelan voinut koska tahansa heittää hänet ulos kodistaan takaisin kadulle mutta sitä mies ei ollut tehnyt. Ennen kuin tänään. Hän laski katseensa maahan jääden seuraamaan hetkeksi katseellaan miehen askelia.

Hän kävelikin ajatuksissaan Caelania päin kun mies pysähtyi. Hetkeksi aikaa hän jäi hieromaan kipeää otsaansa mutta kohotti katseensa mieheen. Hänen kasvoilleen kohosi hymy kun toinen kertoi että hän tosiaan voisi tulla ylös takaisin miehen asuntoon. Hän jäikin katselemaan onnellisen näköisenä hetkeksi aikaa taloa ennen kuin tajusi vastata. Hän veti syvään henkeä ja kokosi hermostuneisuutensa. "Haluan tulla sinun luoksesi", hän sai sanottua ilman että änkytti joskin puhe oli vähän hitaampaa, kun hän mietti jokaisen sanan päässään valmiiksi. Hän sipaisi hiuksiaan varovasti ja kallisti päätään sivulle.

Rain muistutti siinä Caelanin edessä lähinnä koiraa joka oli löytänyt isäntänsä ja suostuisi kuuntelemaan toisen jokaista sanaa kuin käskyjä. Hän nyökytti päätään sen merkiksi että oli ymmärtänyt joskin oli hivenen ymmällään. "Mistä me..meidän tarvit..see p..p..puhua?", hän kysyi ja kun ei keskittynyt puhumaan joutui taas änkyttämään hakiessaan oikeita sanoja. Hän värähti kylmästä ja kietoi kätensä ympärilleen suojautuakseen viileältä. Tiukasti nuorukaisen syleilyssä oli yhä paita jonka Caelan oli hänelle antanut. Hän ei oikein tiennyt oliko syynä se että Caelan oli pelastanut hänet, se että toinen oli antanut hänelle katon pään päälle vai mikä mutta hän tunsi suurta kunnioitusta sekä läheisyyttä miestä kohtaan. Juuri sillä hetkellä Caelan oli hänen elämänsä keskipiste.