A Moment of Peace

((Hopealiekki))



Linnut olivat vähitellen hiljentyneet auringon laskettua pilvenpiirtäjien taakse, mutta jokunen korppi availi käheää ääntään tummien puiden oksilla. Trinity Churchin hautausmaalla ei ollut enää tähän aikaan paljoa liikettä, ja kun mikään erityinen merkkipäiväkään ei houkutellut väkeä muistamaan edesmenneitä, sai herra Vinter olla omassa rauhassaan.

Korbinian katsoi vielä varsin tuoretta hautakumpua ja sen vasta kaiveltua multaa ajatuksiinsa uppotuneena. Hautakivi oli vielä sileä, eikä kulunut ja sammaleen peittämä, kuten vieressään olevat kivet ja enkeliä esittävä koristepatsas. Patsas oli selvästi ollut paikallaan useamman vuoden, luomassa suojeluksen tuntua perheen omistamalla hautapaikalle, johon oli vasta pari päivää sitten haudattu uusi arkku. Kultainen kaiverrus kertoi vainajan olleen 34-vuotias kuolinpäivänään, ja Raamatusta lainatut virkkeet kimmelsivät maan tasalla.

Haudan äärellä oli monen sorttisia kukkia, ja Korbinian kumartui noukkimaan jokusia kuolleita lehtiä vielä elävien tieltä pois. Mullan alla makasi eräs hänen opiskelutoverinsa yliopiston ajoilta, joka oli vast ikään kuollut tapaturmaisesti. Korbinian sen hyvin tiesi, hän kun oli saanut tehtäväkseen suorittaa ruumiinavauksen ja olla vainajan perheeseen yhteydessä. Töiden vuoksi mies ei ollut päässyt hautajaisiin, mutta hän halusi kunnioittaa muistoa puketumalla mustaan pukuun ja tuomalla haudalle kimpun valkokalloja.

Saatuaan kukat kuntoon, Korbinian otti hatun päästään, painaen sen hetkeksi rintaansa vasten ja piti hiljaisen hetken entisen toverin kunniaksi. Hän ei itkenyt, ehkä siksi, ettei ollut pahemmin pitänyt yhteyttä opiskeluaikojen jälkeen tähän edesmenneeseen naiseen, tai sitten tohtori Vinter oli vain turta kuolemalle. Se oli niin luonnollinen asia, osa elämänkaarta siinä missä syntymäkin, ettei se jostain syystä paljoa hetkauttanut häntä.

Reichi ja Jiken

Illan pimeys veti kaksi varjoa esiin piiloistaan, nuo kaksi eivät olleet ihmisiä, tai olivat vielä muutama vuosi sitten, mutta eivät enään. Kaksikosta toisella oli lähes valkeat silmät, mutta tuo kulki täysin normaalisti pidemmän toverinsa vierellä. Kaksikko keskusteli hiljaa astellessaan kohti kirkkoa aivan huvikseen, koska kaksikko ei niinkään keksinyt minne kuljeskelisi, ettei jäisi toisten vampyyrien tai metsästäjien jalkoihin, koska he eivät mielellään kohdanneet muita.

"Kuka se nainen on? Oletko saanut jo selville Rei?" Lyhempi lausui rauhallisella äänellä Reiksi kutsumalleen toverilleen kohottaen tyhjää katsettaan. Lyhempi oli hiukan levoton ja piti kättään lähellä sirppiä, joka roikkui ketjussa vyöllä.
"Hänen nimensä oli kuulemma Alex..." Rei totesi hiljempaa katsoen lyhempään tuskastuneena, koska ei halunnut ylimääräisiä kysymyksiä naisesta, jota näki lähes joka kolmas ilta. Rei pysähtyi hautausmaan reunamille katselemaan ympärilleen, kun lyhempi jatkoi eteenpäin, kuin olisi lumoutunut jostain.
"Jiken?" Rei lausui katsoen Jikenin perään, mutta tuo ei kuunnellut.

Sydämmen sykkeen kutsu oli vallannut Jikenin vaistot, hän oli lähtenyt seuraamaan sitä, eikä kuullut enään Rein ääntä, tai muitakaan ääniä. Se kutsuu kuin musiikki tanssijaa luokseen Jiken asteli vakaasti eteenpäin, välittämättä olisiko maassa mitään mihin hän kompastuisi tai jäisi loukkuun. Hän haistoi ilmaa ja tuuli toi mukanaan monia tuoksuja sokean nuoren miehen yliherkkään nenään, mutta hän myös kuunteli.
"Jiken" Vaimea ääni kantautui Jikenin korviin ja tuo jopa pysähtyi hetkeksi, mutta hän oli havainnut saaliin jo lähellä. Ihminen, mene.. etsi, hyökkää. Oli kuin jokin olisi vallannut nuorukaisen ajatukset ja kehon.

Jiken lähestyi hiljaa miestä, mutta satunnaiset rasahdukset kyllä paljastaisivat valppaalle jonkin lähestyvän. Jiken oli jo lähellä, hän tunsi sen ja lähti kulkemaan matalammalla. Rei oli lähtenyt Jikenin perään, poika tunsi sen veljensä tuoksusta, joka yritti herättää hänet tuosta metsästäjän transsista.

Rei lähestyi Jikeniä hiljaa ja oli huomannut mitä Jiken lähestyi. Ihmismiestä, joka oli haudan luona, eikä todellakaan vaikuttanut kaipaavan hullua vampyytripoikaa kimppuunsa. Rein oli pysäytettävä Jiken jotenkin, ennen kuin jotain peruuttamatonta tapahtuisi. Rei mietti kuumeisesti mitä tekisi, mutta seurasi samalla Jikeniä, joka oli selvästi taas ihan väärissä virityksissä.

Rei teki nopean päätöksen.
"Hei!" Rei lausui rauhallisella äänellä, eikä todellakaan vetäytynyt piiloon, mutta samalla Jiken oli pysähtynyt piilopaikkaansa. Rei todellakin toivoi, että ihmiselle puhuminen palauttaisi Jikenin järkiinsä, eikä tuo todellakaan hyökkäisi silloin kun Rei juttelisi kohteelle. Ainakin niin Rei toivoi.

Valkokallat ja ruusut heilahtelivat kevyesti pienen tuulenvireen myötä, mikä heilautti myös tummia hiussuortuvia Korbinianin kasvoille. Hän pyyhkäisi hiuksiaan huokaisten väsyneesti ja tuijotti yhä hautakiven kirjaimia ajatuksiinsa uppoutuneina. Opiskeluaikojen muistoja kertaillessaan mies ei huomannut saaneensa seuraa, ennen kuin kuuli jonkun sanovan jotain. Mustaan, varsin asialliseen pukuun sonnustautunut Korbinian käänsi katseensa hautarivistöjen välissä kulkevaa polkua kohti, ja huomasi nuoren miehen lähestyvän häntä. Tohtori Vinter kohotti hieman kulmiaan kysyvään sävyyn ja katsahti ympärilleen, muttei huomannut ketään muutakaan, kenen luo tänä nuorukainen olisi menossa.

”Iltaa”, Korbinian toivotti sitten kohteliaasti ja soi pienen hymynkin toiselle.

”Voinko olla avuksi?” hän kysyi kääntyen nyt enemmän nuoren miehen puoleen, joka häntä lähestyi, ja kohotti kädessään olevaa hattuaan.

”Vai tunsitko kenties Susanin?” Korbinian jatkoi ystävälliseen sävyyn, ja nyökkäsi hieman tuoreen haudan puoleen, jota hän itse oli tullut katsomaan. Hautakivessäkin luki selvästi Susan Caroline Houston, mutta näin suurella hautausmaalla oli helppo eksyä tai ainakin viettää tovi oikean haudan etsimisessä. Ehkä tämä punatukkainen nuorimies oli juurikin tulossa jättämään viimeisiä hyvästejä samalle henkilölle kuin Korbiniankin. Ketään muita hän ei ainakaan nähnyt ympärillään.

Reichi ja Jiken

Rei hengähti huomaamattomasti syvään, kun haudalla seisovai ihminen ei lähtenyt pakoon. Rei kuunteli mitä mies puhui ja loi suunnitelmaa samalla. Nimi kun mies kyseli asioitaan se melkein hymyilytti Reitä, mutta tuo piti kasvonsa perus lukemilla. Hän voisi joko valehdella tuneneensa Susanin, mutta jos mies rupeaisi kyselemään asioita, niin siitä ei hyvää seuraisi, joten hän ei aikonut valehdella.
"En tuntenut Susania, viihdyn itse vaan haudoilla ja olin menossa vanhempieni haudalle. Rei vastasi miehelle ja vaikkei hän vanhempiensa hautapaikasta totta puhunutkaan, oli se jo jotain.
"Kadotin vaan sokean hiukan hullumman puoleisen veljeni tänne jonnekkin." Rei totesi vilkuillen piiloisiin varjoihin melkein pirullisesti hymyillen.
"Olen muuten Reichi, mutta yleensä minua kutsutaan Rei:ksi" Rei esiteli itsensä, koska ei halunnut olla epäkohtelias ihmisiä kohtaan. Hän vain pelkäsi eniten että hän paljastuisi täysmustien silmiensä takia, mutta hän ei jaksaisi edes sen jälkeen selitellä asiaa.

Jiken katseli piilostaan, kun Rei jutteli ihmiskohteelle, mutta nuorukainen ei liikkunut mihinkään. Hän kuunteli vain keskustelua, ei aivan kunnossa, mutta sentään jotain järkeä päässä, koska hän ei aikonut hyökätä ihmiskohteeseen jos toinen vampyyri oli edes lähellä, eikä hyökkäisi varsinkaan siinä vaiheessa, kun toinen vampyyri on isoveli. Jiken huokaisi ja mietti tulisiko suosiolla esiin, vai odottaisiko. Osa hänestä käski edelleen hyökätä, osa taas oli rauhoittunut. Sokeana hän pystyi kylläkin paikantaa kohteen paljon helpommin kun tuo puhui, mutta hän ei aikonut suututtaa veljeään.

Korbinian katseli punatukkaista nuorukaista tutkivasti, muttei oikein tiennyt miten suhtautua toisen toteamukseen haudoilla viihtymisestä. Eihän se ihan... tavanomaista ollut, mutta ihmisiä oli moneen junaan. Mies kohotti kulmiaan ja kallisti hieman päätään toisen vielä jatkaessa ja kertoessa kadottaneensa veljensä, ja herra Vinter pohti, mahtoiko toinen vitsailla tästä veljensä sokeudesta vai mistä oli kyse.

”Aivan, vai niin...” Korbinian vastasi ympäripyöreästi ja loi viimeisen katseen ystävättärensä haudalle, ennen kuin kääntyi tämän Reichiksi esittäytyneen nuorukaisen puoleen.

”Tohtori Korbinian Vinter, hauska tutustua, Rei”, mies esittäytyi vuorostaan, ja päätyi puhuttelemaan punahiuksista tällä lempinimellä ollakseen tuttavallisempi.

”Sanoitko tosiaan, että veljesi on sokea? Tarvitsetko kenties apua hänen löytämiseensä?” Korbinian kyseli hieman huolestuneeseen sävyyn ja laittoi hattunsa takaisin päähänsä. Hän katsoi Reitä kysyvästi, ja kiinnitti nyt myös huomiota tämän mustiin silmiin.

”Mielenkiintoiset piilolinssit”, mies kommentoi vielä ystävälliseen sävyyn hieman naurahtaen. New Yorkissa kyllä näki etenkin nuorilla ties minkä värisiä piilolinssejä, etenkin punaiset ja valkoiset tai kuviolliset herättivät huomiota helposti.

Reichi ja Jiken

Rei hengitti syvään viileää ilta ilmaa ja katsahti taivaalle. Häntä teki juuri mieli hakata päätään hautakiveen. Tietenkin ihminen haluaa auttaa häntä etsimään veljeä, mutta Rei kuitenkin hillitsi itsensä. Rei oli jättänyt mukanaan kulkevat heittoveitsensä kotiin tällä kertaa, ettei herättäisi liikaa huomiota juuri sen takia että ulkona pyöri uteliaita ihmisiä, jotka eivät tiedä mitään vampyyreista.
"Sinulla on mielenkiintoisen kuuloinen nimi" Rei totesi pyöritellen nimeä mielessään hetken aikaan ja antaen sen sitten olla.

"Kyllä.. Veljeni on ollut sokea syntymästään asti ja käyttää hyvin kuuloaan ja muita aisteja." Rei vastasi kysymykseen miettien hetken aikaan mitä vastaisi miehen avuksi tarjoutumiseen.
"Ja voit toki auttaa, mutta pyydän syvästi sinua olemaan varovainen, hän on arvaamaton ja hiukan väkivaltainen" Rei totesi toivoen että Jiken tosiaan olisi palautunut ennalleen, koska hän ei todellakaan tiennyt juuri missä tuo oli, vaikka heidän yhteytensä oli vahva.
Reitä alkoi hymyilyttämään, kun Korbinian totesi hänen silmistään jotain ja hän olisi halunnut sanoa, etteivät ne olleet piilolinssit. Hetken aikaan hän jopa meinasi sanoa sen mitä ajatteli, mutta päätti pitää kerrankin suunsa kiinni.
"kiitos ei ole nykyään helppoa löytää mustia piilolinssejä." Rei totesi rennosti ja katseli ympärilleen.

Jiken kuunteli hiljaa piilostaan keskustelua ja siveli sormellaan vyöllä ketjussa roikkuvaa sirppiään. Hän niin halusi jotain aktiivista tekemistä.
"Phah.." Jiken mutisi itsekseen ja aikoi nousta ylös, mutta kun hän kuuli, että Rei antoi Korbinian auttaa etsinnässä Jiken oli melkein valmis huijaamaan Reitä hiukan, mutta sitten hänen normaali puolensa pääsi valtaan, eikä hän ollut niin hyökkäyksen haluinen, mutta päätti pysyä piilossaan.

Korbinian nyökkäsi ja hymyili kohteliaasti punatukkaisen kommentoidessa hänen nimeään. Rei ei tosiaan ollut ensimmäinen, joka oli sanonut samaa herra Vinterin nimen kuullessaan, eihän Korbinian tosiaan ollut kovin yleisessä käytössä näillä main. Toisaalta oli ihan mukava omistaa hieman harvinaisempi nimi kuin John tai Jack, mutta toisaalta taas harva muisti hänen nimeään, tai vaihtoehtoisesti keksi mitä oudoimpia lempinimiä. Se ei ollut aina kovin imartelevaa.

Rein varoittaessa hukassa olevan veljensä väkivaltaisuudesta, herra Vinter kohotti kulmiaan ja mutristi hieman huultaan mietteliäänä. Millainenhan tapaus tämä veli mahtoikaan olla?

”Lupaan olla varovainen”, Korbinian vakuutti naurahtaen hieman epävarmaan sävyyn ja asteli Susanin haudan luota polulle.

”Minkä ikäinen tämä veljesi mahtaa olla? Oletko hänen avustajansa vai?” mies kysyi pysytellen yhä varsin kohteliaassa äänensävyssä. Toki sokeat ihmiset pärjäsivät nykyään varsin hyvin, jos muut aistit vain toimivat. Ja yleensä yhden aistin puuttuessa, on muilla aisteilla tapana vallata menetetty aivojen osa muuhun käyttöön; sen vuoksi ei olekaan ihme, että monilla sokeilla ihmisillä oli vastaavasti erittäin hyvä tunto-tai kuuloaisti. Mutta ihmisille näkö on kuitenkin yksi tärkeimpiä aisteja, joten lääkärinä Korbinian oletti automaattisesti Rein pitävän veljestään huolta kenties virallisena avustajanakin.

Rei ja Jiken

Rein huulillla kävi hetken aikaan outo hymy, mutta se katosi yhtä nopeasti, kun oli ilmaantunutkin. Tuo ihminen ei taida tietää vampyyreistä mitään, jos ylipäättään edes uskoi heihin.
"Veljeni nimi on muuten Jiken" Rei totesi kuunnellen veljensä ääniä ympäristöstä. Hän oli onnistunut paikantamaan tuon, joten pystyisi ehkä suojelemaan ihmistä helpommin.

Jiken nousi ylös piilopaikassaan, joka ei onneksi ollut ihmisen näköaistin piirissä ainakaan toistaiseksi. Hän valmistautui johonkin uhkarohkeaan, joka ei ollut hänen tapaistaan. Jiken lähti hitaasti kävelemään varjoissa seuraten Korbiniania kuulo aistinsa varassa. Hän oli päättänyt, ettei välttämättä hyökkäisi ihmisen kimppuun, hän kyllä suostuisi puhumaan ja ehkä hän voisi vähän kiusata tuota ihmistä, joka ei tuntunut uskovan vampyyreihin.

Rei kuunteli kun Korbinian kyseli häneltä asioita veljestä. Rei tiesi helposti mitä vastaisi noihin kysymyksiin kerrankin.
"Jiken on 21 vuotias ja kyllä, olen suurimmaksi osaksi hänen valvojansa, mutta hän kulkee jonkin verran yksinkin." Rei puhui rauhallisesti ja vilkaisi varjoihin, joissa näki veljensä, mutta tuo vaikutti suhteellisen normaalilta juuri tuolla hetkellä, vaikka seurasikin ihmistä.

Rei henkäisi viileää ilmaa keuhkoihinsa ja katsoi taivaalle. Alkoi olla juuri sopivan pimeää hänelle ja Jikenille, hänellä alkoi olla kevyt veren himo mielessään.

Kohteliaasti nyökäten herra Vinter hymyili perushymyään, josta kyllä huomasi, että se oli osa miehen näkymätöntä suojamuuria, jonka hän nosti ympärilleen ollessaan vieraiden ihmisten kanssa tekemisissä. Siitä huolimatta hänen mieltään kaihersi yhä edesmenneen opiskelutoverinsa kohtalo ja nyt tämä kadonnut, väkivaltainen veli vain lisäsi varautuneisuutta hänen olemukseensa.

”Aivan... No, missä näit veljesi—siis Jikenin—viimeksi? Tai miltä hän näyttää?” Korbinian kysyi ja siristeli hieman silmiään tähyillessään ympärilleen. Hän ei ollut kyllä ehkä paras auttamaan etsimisessä, kun ei nähnyt edes silmälasiensa kanssa kauas kovin hyvin, vielä kun etsittävän henkilön ulkonäöstä ei ollut tietoa.

”Onkohan hänellä useinkin tapana lähteä omille teilleen tällä tavoin? Vaikka onhan se hienoa, että pystyy toimimaan itsenäisesti näkövammasta huolimattakin”, mies jatkoi jutustelua ja asteli hitaasti polkua eteenpäin, vilkuillen aina hautakumpujen yli, muttei nähnyt merkkejä muista ihmisistä(tai ei-ihmisistä).

Rei ja Jiken

Jiken asteli hiljaa hautausmaan hautakivien välissä ja kuunteli ympärillä kuuluvia rasahduksia ja tuulen hiljaista laulua. Hänellä ei ollut ongelmia pysyä varjoissa, vaikkei nähnytkään mitään, mutta hän aikoi tulla esiin jossain vaiheessa, koska hän halusi kiusata ihmistä, vaikka hänen veljensä olisikin läsnä.

"Veljeni on noin 165 senttinen ja hänellä on repaleiset farkut ja ylisuuri paita päällä." Rei totesi ihmiselle ja katsahti tuota astellen hitaasti ihmisen vierellä ja katseli hautakivien välejä, joissa Jiken liikkui kokoajan. Kakara taisi astua oksan päälle, koska varjoista kuului rasahdus.
"Hän liikkuu liikaa yksin, mutta en jaksa kokoajan vahtia häntä, koska minullakin on kaikenlaista tekemistä" Rei totesi Korbinianille rauhallisesti ja pysähtyi katsomaan ympärilleen ja kuuntelemaan ääniä.
Rei oli melkein liiankin rauhallinen ja hänen olemuksensa vaikutti hetken epäinhimmilliseltä, mutta sitten hän palautui normaaliksi.
"uskotko yliluonnollisiin olentoihin?" Rei yllättäen päätti kysyä ja katsoi ihmistä joka oli muutaman askeleen päässä hänestä.