Ohjaa minua oikeaan suuntaan

//Charon ja Korbinian tänne : ) //

Fleur tärisi kevyesti ja tuijotti näkyä edessään. Puun juuressa makasi verinen ihminen joka ei enää liikkunut. Maassa toisen vierellä oli muutama teräase sekä ampuma ase. Hän kohotti kädet suunsa eteen ja veti syvään henkeä luoden nopean katseen ympärilleen. Onneksi oli pilvinen yö joten paikan valaisivat vain kauempana olevat lamput. Ympärillä oli melko hiljaista mutta kaukaa kuului hälytysajoneuvojen ääni mikä sai vaaleaverikön säpsähtämään.

Kaikki oli alkanut monta tuntia sitten. Hän oli ollut menossa töistä kotiin yön pikkutunneilla kun hän oli huomannut jonkun seuraavan häntä. Fleur oli kierrellyt erikautta ja ajautunut kauemmas kodistaan. Sitten hiljaisella puiston pätkällä hänen kimppuunsa oltiin käyty. Toinen oli yrittänyt ampua häntä mutta onneksi luoti oli mennyt ohitse. Hän oli koettanut paeta ja väistellä tulevia iskuja, mutta kun toinen oli päässyt hänen lähelleen, oli hänen täytynyt koettaa taistella vastaan. Hän ei ollut pitkään aikaan joutunut taistelemaan ketään vastaan mutta siinä taistelun keskellä oli hän tajunnut toisen olevan vampyyrinmetsästäjä. Hän oli mennyt paniikkiin ja koko voimallaan työntänyt toisen kauemmas. Hänen voimansa olivat kuitenkin paljon vahvemmat kuin hän muistikaan ja mies oli lentänyt suoraan puuhun jossa oli osunut terävään oksaan niin että verta oli valunut nurmikolle ja toinen oli varmaankin kuollut heti.

Hän säpsähti kun jostain kuului puhetta ja painautui puun varjoon seuraten katseellaan nuorisoporukkaa jotka kävelivät ohitse mitään huomaamatta. Fleur suti aukinaisia hiuksiaan ja painautui kyykkyyn purren huultaan. Hän ei tiennyt mitä tehdä. Hänen katseensa palautui takaisin veriseen mieheen. Hän laski kätensä kyljelleen ja kohotti sen eteensä. Hänen kädessään oli verta. Fleur oli saanut muutaman iskun itsekin, muttei tiennyt oliko veri joka peitti hänen vaatteitaan hänen vai kuolleen miehen. Hän oli koettanut saada toisen virkoamaan mutta ei ollut siinä onnistunut. Siitä oli vain niin kauan kun hän oli joutunut tällaiseen tilanteeseen.

Fleur kaivoi puhelimen käteensä ja tuijotti sen näyttöä hetken aikaa. Hän epäröi hetken mutta keksi vain yhden miehen jolle voisi soittaa. He olivatkin tapailleet jo jonkin aikaa, vaikkei suhde fyysisesti ollut edennyt sen pidemmälle. Hän toivoi vain että toinen kestäisi myös tämän hänen vuokseen. Hän kohotti puhelimen korvalleen ja jäi kuuntelemaan tuuttauksia. Kun vastaus tuli, hän veti henkeä täristen. "Oon tehnyt jotain ihan kauheaa..", hän mumisi puhelimeen ja niiskaisi hiljaa.

((Tultihin. Anteeksi, että sait odottaa!))




Tohtori Vinter oli päässyt töistään jo tunteja sitten, mutta tapansa mukaan hän ei voinut olla tuomatta paria tapausta kotiinsa. Täyteltäviä ja käsiteltäviä papereita oli suorastaan riesaksi asti, vaikka nykyinen tietotekniikka jokseenkin vähensikin paperin kulutusta. Toisaalta Korbinian ei tehnyt kovin suurta eroa sille, tuijottiko hän paperikaavaketta vai tietokoneen näyttöä, samaa työtä se oli silti.

Saavuttuaan kerrostaloasuntoonsa Manhattanille, tohtori oli käynyt suihkussa ja istui nyt työpöytänsä ääressä kylpytakkiin kietoutuneena, ja hörppi kofeiinitonta teetä lämmikkeeksi. Jalassaan hänellä oli ruudulliset tohvelit, jotka mies oli saanut viime jouluna siskoltaan lahjaksi. Yö oli jo pitkällä, mutta Korbinian oli päättänyt tehdä rästihommansa sekä hieman ylimääräistäkin tämän yön aikana. Fleur oli myös tämän yön töissä, joten he eivät kuitenkaan ehtineet nähdä enää ennen auringon nousua, ja se aika oli viisainta käyttää omien töiden parissa. Olipahan heillä sitten yhteistä aikaa hieman myöhemmin.

Korbinian haukotteli makeasti ja avasi viimeisen tapauskansion, jääden katsomaan valokuvia kuolleesta miehestä, jonka rinnassa oli kaksi ampumahaavaa. Väsyneesti huokaisten hän laski kansion pöydälle ja alkoi kirjoittaa raporttiaan obduktiomuistiinpanoistaan. Päällepäin katsottuna miehen kuolinsyy tuntui olevan selvä, mutta kaikki ei aina ollut sitä, miltä näytti...

Yhtäkkiä Korbinian havahtui makaamasta pöytänsä äärestä kuullessaan puhelimensa soivan. Kännykän näyttö välkkyi ja se tärisi työpöydän kovaa pintaa vasten, kunnes mies nappasi sen nopeasti käteensä. Hän oli ilmeisesti nukahtanut, kun tietokoneen näyttökin oli pimentynyt ja jokin keltainen muistilappu oli liimautunut miehen poskeen.

”Haloo?” Korbinian vastasi hieman kurkkuaan selvittäen ja hieroi otsaansa unisena. Hän ei ollut hoksannut katsoa, kuka soittaja oli, mutta tutun äänen kuullessaan tunnisti oitis Fleurin, vaikka tämä kuulostikin olevan poissa tolaltaan. Mies nousi tuolistaan ja puristi hieman kännykkäänsä tuntiessaan sydämensä lyövän hieman tiiviimpään tahtiin.

”Fleur, oletko kunnossa? Ota ihan rauhallisesti ja kerro mitä on tapahtunut”, Korbinian kehotti rauhalliseen sävyyn ja jäi kuuntelemaan vastausta.

Fleur tunsi rauhoittuvan jo aavistuksen ja veti syvään henkeä ennen kuin kertoisi mitä oli tapahtunut. Hän painoi käden silmiensä peitoksi ja veti muutaman tärisevän henkäyksen. "Minun ei ollut tarkoitus satuttaa ketään. Ymmärräthän. Kaikki oli vain vahinkoa..", hän aloitti ja kohotti käden pois silmiltään vilkaisten nopeasti verisen ihmisen suuntaan. Hän nielaisi äänekkäästi ja sipaisi hiuksiaan. "Olin vain. Vain tulossa töistä kotiin kun huomasin että joku seurasi minua. Koitin eksyttää tätä ihmistä mutta hän koetti ampua minulle. Ilmeisesti hän oli vampyyrinmetsästäjä ja oli saanut selville että olen vampyyri..", hän aloitti selittämisen tapahtumista jotka tuntuivat hämäriltä vaikka niiden kulusta ei kauaa ollutkaan. Hän sipaisi hiuksiaan sotkien itseään pahemmin vereen. "Hän tuli päälleni ja koetin taistella vastaan sillä en vain voinut antautua ja ja ja..", hän jatkoi hengityksen kiihtyessä hivenen ja näkökenttä sumeni hetkeksi aikaa. "Ei mun ollut tarkoitus mutta olen jo ehtinyt unohtaa kuinka voimakas tosiaan olen jos vain haluan olla. Hän lensi päin terävää katkennutta oksaa ja.. Koetin saada häntä tokenemaan. Ihan tosissani koetin mutta hän oli vain yltä päältä veressä..", hän jatkoi ja hänen äänestään saattoi melkein erottaa kuinka vaaleaverikkö tärisi kauttaaltaan.

"En tiedä mitä tehdä. Olet ainoa jolle pystyin soittamaan. En tiedä mitä minun pitäisi tehdä", hän takerteli ja pudisti päätään. Hän laski kätensä hetkeksi aikaa suunsa eteen ja painautui puuta vasten varjoon kun muutama ihminen käveli puiston kadulla. Hän seurasi liikkuvia ihmisiä hetken aikaa katseellaan. "Ja nyt olen täällä Queens puistossa ja hän makaa tuossa ja olen yltä päältä veressä. En edes tiedä onko tämä minun vai hänen. En tiedä mitä tehdä", hän puhui hivenen sekavasti ja niiskaisi hiljaa. Hän painoi kätensä taas silmilleen. Hän alkoi tajuta kuinka siistiä elämää oli saanutkaan elää. Häntä oli suojeltu tältä puolelta vampyyrien elämästä sillä olihan yhä monia vampyyreja jotka metsästivät ruokansa. "Eikä sinun ole pakko auttaa jos et halua mutta en vain keksinyt ketään muutakaan kenelle soittaa", hän lisäsi hiljaa. Hän luultavasti säikyttäisi vain Korbinianin tiehensä näillä puheillaan.

Korbinian kuunteli Fleurin katkonaista puhetta henkeään pidätellen, alkaen samantien miettiä, mitä tehdä. Hän melkein arvasi, mitä oli tapahtunut, kun toinen jatkoi kertomistaan illan tapahtumista ja tästä onnettomuudesta. Vaikkei herra Vinter tuntenutkaan muita vampyyreja tai tiennyt näistä paljoakaan, hän oli oppinut tuntemaan Fleuria jo sen verran, että tiesi, ettei tämä vahingoittaisi ihmisiä sillä tavoin tahallisesti. Ja niin hän ainakin halusi vakaasti uskoa. Mies seisahtui hetkeksi sulkien silmänsä ja laittoi käden suunsa eteen, jottei olisi loukannut Fleuria järkyttyneellä huokaisullaan.

”Ei, hyvä, että soitit. Tiedän, ettet tehnyt sitä tahallasi”, hän sanoi lopulta, laskien kätensä ja alkoi etsiä avaimiaan pöydältä.

”Olet siis Queensissä? Tulen heti sinne, pysy vain piilossa niin etsin sinut”, mies jatkoi painaen puhelimen olkaansa vasten, jotta sai kätensä vapaaksi alkaessaan nopeasti pukea vaatetta ylleen.

”Minä autan, mutta pyydän, että odotat rauhassa, kunnes olen siellä. Sattuuko sinuun, ehtikö hän tehdä mitään sinulle?” Korbinian kysyi huolestuneena, ollessaan tällä hetkellä eniten huolissaan siitä kaikesta veren määrästä, jota Fleur oli kuvaillut. Oli mahdollista, että toinen menisi pian shokkiin järkytyksestä, joten oli tärkeä myös pitää keskustelua yllä. Saatuaan kengät jalkaansa, Korbinian nappasi laukkuunsa ensiaputarvikkeita ja muuta hyödyllistä, kunnes oli jo ulko-ovella.

"Okei..", Fleur kuiskasi värisevällä äänellään ja nyökäytti päätään, vaikkei toinen sitä voinutkaan nähdä. Hän sipaisi hiuksiaan ja kuunteli Korbinianin ohjeita vetäytyen melkein vaistomaisesti puuta vasten jonka suojassa oli piilotellut kaiken tämän ajan. Hän tunsi olonsa kuitenkin hivenen huojentuneeksi kun kuuli että toinen tosiaan auttaisi häntä. Hän vilkaisi sitten itseään ja huomasi että hänen valkoiset farkkunsa sekä vaalea t-paitansa olivat veri tahroissa. Hän kuitenkin koetti nähdä että oliko hänen kehossaan haavoja. Muutama siellä täällä, mutta huomioiden että hän oli vampyyri, ei mikään niistä ollut oikeasti vaarallista. "Ei minulla ole mitään sen kummempia. Tai no en tiedä olenko kertonut sinulle mutta vampyyrina olen melkein kuolematon.", hän totesi vain ja veti syvään henkeä kun lähellä olevan hiekkatietä eteni taas uusia ihmisiä joista eräs pysähtyi siihen hänen kohdalleen hetkeksi aikaa mutta se johtuikin ilmeisesti vain naisen huonosta olosta. Hän seurasi katseellaan porukkaa hiljaisena melkein henkeään pitäen.

"Tule pian. En tiedä kuinka kauan kestää ennen kuin joku humalaisista nuorista harhailee tänne ja rupeaa ihmettelemään mitä on tapahtunut", hän kuiskasi hivenen hädissään. Hän tosiaan pelkäsi että joku löytäisi tapahtumapaikan. Mitä hänelle sitten kävisi. Kukaan ei uskoisi että hän olisi saanut tämän aikaan ja joku alkaisi ihmetellä hänen voimiaan ja pian hänet joko tapettaisiin tai vietäisiin johonkin laboratorioon tutkittavaksi.

"Olethan minun puolellani. Mitä ikinä sitten tapahtuukaan. Minua pelottaa ja olen yksin ja... Haluan vain että tiedän että minulla on varmasti joku joka on minun puolellani. Olethan sinä", hän kyseli hivenen sekavasti.

Päästyään ulos, Korbinian juoksi katua pitkin läheiselle taksitolpalle, jossa onneksi oli autoja odottamassa viedäkseen öisiä juhlijoita koteihinsa. Mies kuunteli Fleuria ja huokaisi helpottuneena päästessään viimein auton kyytiin ja kuullessaan, ettei toisella ollut vakavia vammoja.

”Queens’ Park, nopeasti, kiitos”, hän huikkasi kuskille ja tasasi hieman hengitystään juoksusprintin jälkeen. Kuski nyökkäsi ja lähti kaasuttamaan öistä katua pitkin niin, että Korbinian painautui penkkiä vasten ja kiinnitti nopeasti turvavyönsä.

”Ei hätää”, mies sanoi, lohduttaen samalla itseään kuin Fleuriakin ja katsoi hieman kauhuissaan ulos ikkunasta, jossa risteyksestä tuleva auto tööttäsi raivokkaasti. Hänen ilmeensä muuttui kuitenkin surullisemmaksi Fleurin ollessa niin onneton ja peloissaan, eikä se ollut ihmekään. Joku oli kuitenkin yrittänyt käydä hänen kimppuunsa ja vielä tällainen onnettomuus, jota ei voinut tehdä tekemättömäksi...

”Hei. En jätä sinua yksin, vaikka mikä olisi. Olen luonasi ihan kohta, ja kaikki kääntyy vielä hyväksi. Et ole tehnyt mitään pahaa”, Korbinian vakuutti, vaikka tietysti jos asia olisi mennyt oikeuteen asti, olisi Fleuria todennäköisesti syytetty ainakin kuolemantuottamuksesta, vaikka se onnettomuus oli ollutkin. Sitä herra Vinter ei kuitenkaan sanonut ääneen; loppujen lopuksi oli turha spekuloida sellaisia asioita, jotka vain saisivat Fleurin entistä enemmän pois tolaltaan.

Pian taksi kaarsi lähemmäs viheriötä, jonka kohdalla Korbinian kohottautui taputtamaan kuskin olkaa.

”Jään tässä pois”, mies ilmoitti ja irrotti turvavyönsä tyrkäten kuskille nopeasti jokusen setelin palkaksi vaivannäöstä. Ajoneuvon ollessa turvallisesti pysähtynyt, Korbinian hypähti ulos ja lähti ripein askelin kulkemaan lähemmäs hämäriä puistikkoja heilauttaen laukkunsa olalleen.

”Missä olet?” tuo kysyi puhelimeen katsellen ympärilleen ja yritti siristellä silmiään jokaisessa varjoisassa kohdassa, etsien vaaleaverikköä.

Fleur nyökkäsi vain ja kuunteli Korbiniania. Hän tunsi olonsa jo olosuhteisiin nähden hivenen paremmaksi. Hän ei ollut enää yksin asian kanssa vaan hänellä oli Korbinian turvanaan. Hän sipaisi hiuksiaan pois kasvoiltaan ja kurtisti kulmiaan kun toinen kysyi missä päin hän oli. "En tiedä tarkalleen. Kai jossakin melko keskellä puistoa. Mutta tuossa lähellä on kävely tie jonka näen", hän sanoi ja vilkaisi tielle päin. Hän painoi silmänsä kiinni hetkeksi aikaa ja veti syvään henkeä. "Sanon kyllä sinulle jos näen sinut", hän lupasi. Hän kuunteli Korbinianin hengitystä ja toisen askelista kuuluvaa ääntä tuntien olonsa rauhallisemmaksi. Hänen kuitenkin tarvitsi luoda vain nopea katse ruumiiseen lähettyvillä jotta hänen sydämensä alkoi lyödä taas kiivaasti. Mitä hän oli mennytkään tekemään?

Hän käänsi katseensa hiekkatielle kun kuuli askelia ja huomasi Korbinianin katselevan ympärilleen. "Näen sinut. Olen täällä oikealla puolellasi noiden muutaman pensaan läpi isomman puun varjossa", hän selitti. Kun hän varmasti näki että toinen lähti oikeaan suuntaan hän uskalsi sammuttaa puhelimen. Hän painautui puuta vasten ja mietti että hetkeen Korbian ei varmaankaan nähnyt ketään sillä paikka jossa kaikki oli tapahtunut oli melko hämärä.

Fleur astui lopulta hivenen edemmäs vastaan Korbiniania ja jäi katselemaan miestä surkeana. Hänen vaaleta hiuksensa olivat värjäytyneet osittain punaiseksi kun hän oli sutinut hiuksiaan. Muutamasta paikasta hän vuosi verta mutta verta tuntui silti haavoihin nähden olevan hänen yllään paljon enemmän. Hänen vartalonsa tärisi kevyesti ja kasvonsa olivat melko kalpeat. Silmät olivat kaventuneet ja koko vaaleaverikön olemus oli säikähtänyt. "Korbinian..", hän mutisi.

Korbinian joudutti askeliaan ja pälyili ympärilleen etsien vaaleaverikköä katseellaan. Pian hän huomasikin pensaikon, jonka oksia oli taitettu ja lehtiä oli pudonnut, kun joku oli kulkenut sen läpi. Fleurin ilmittaessa näkevänsä hänet jo, mies rohkeni myös katkaista puhelimen, ja hidasti napsauttaessaan puhelimen kannen kiinni ja työntäessään sen taskuunsa. Tohtori vilkaisi vielä ympärilleen, ettei pensaissakaan varmasti ollut ketään, ja astui puiden hämärään huomatessaan vain verentahriman, säikähtäneen hahmon. Korbinian katsoi Fleurin kaiken puolin haavoittunutta olemusta, ja pari huolestunutta ryppyä kohosi miehen otsalle. Hän harppasi pensaiden lomitse vaaleaverikön luo ja kohotti kätensä toisen olkapäille.

”Fleur”, Korbinian huokaisi myötätuntoisesti, tarkistaen pikaisesti, ettei toisen kehossa tosiaan ollut hengenvaarallista paikattavaa. Varmistuttuaan, ettei päällepäin ainakaan näkynyt ammottavia haavoja tai muita vammoja, mies veti tumman, pitkän takkinsa yltään ja heilautti sen Fleurin ylle hellästi. Saatuaan veriset vaatteet piiloon kankaan alle, hän sulki Fleurin syleilyyn, josta huokui kaikki se lämpö ja välittäminen, jota Korbinian tätä kohtaan tunsi.

”Olen tässä”, hän kuiskasi hiljaa silittäen vaaleita hiuksia ja huomasi läheisen puun, jota vasten kuollut vampyyrinmetsästäjä nojasi. Korbinian tuijotti ruumista hetken mitäänsanomattomasti, mutta puristi sitten silmänsä kiinni hetkeksi, kumartaen kasvonsa Fleuria vasten. Ei ruumiiden tai veren näkeminen häntä sinänsä järkyttänyt, tämä kun ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, mutta asia oli tietysti eri, kun siihen liittyi jotain näin henkilökohtaista. Lopulta mies kohotti katseensa ja irrottautui halauksesta sen verran, että näki Fleurin kasvot.

”Tiedätkö, onko joku nähnyt sinua täällä? Tai tuota miestä?” Korbinian kysyi rauhalliseen sävyyn, alkaen mielessään kartoittaa heidän mahdollisuuksiaan ja toimintasuunnitelmaa.

Fleur miltei säikähti nimeään ja seurasi katseellaan Korbiniania. Hän veti takin ympärilleen ja painautui mieluusti vasten miestä. Hän hautasi kasvonsa vasten miehen olkaa ja nyyhkäisi hiljaa. Hän sujautti takin sisällä kätensä hihoista ja kietoi kätensä miehen ympärille takertuen tuohon kuin peläten kuolevansa ilman että pitelisi toisesta kiinni. Hän sulki silmänsä hetkeksi aikaa mutta vetäytyi sitten lopulta hivenen kauemmas ja jäi katselemaan Korbiniania kysyvästi. Hänellä ei ollut ajatustakaan mitä tällaisessa tilanteessa kuului tehdä. Hän vilkaisi taakseen ja käänsi katseensa pois haudaten kasvonsa takaisin miehen olkapäätä vasten. Hän pudisti sitten päätään kysytylle kysymykselle.

"Ei kukaan ole nähnyt häntä tai minua", hän sanoi. Hän sai kiittää vain onneaan siitä että kaikki oli tapahtunut täällä hämärässä puiden suojassa eikä yhdellä avoimista nurmikentistä. Hän kurtisti kulmiaan ja katseli Korbinia kysyvästi. "Mitä minä teen? Mitä minun kuuluu tehdä? Hän koetti tappaa minua enkä edes yrittänyt saada häntä hengiltä", hän sanoi ääni väristen. Mitä jos Korbinian ilmoittaisi hänet poliiseille. Olihan toinen osa virkavaltaa. Oliko hän sittenkin tehnyt virheen soittaessaan toiselle?

Fleur jäi hivenen säikähtäneenä katselemaan Korbininia. Hän nielaisi ja painoi katseensa hetkeksi maahan. "Paikkani ei ole vankilassa. Tämä oli kaikki vain onnettomuutta", hän totesi hivenen hiljaisemmalla äänellä. Yhtäkkiä hän takertui taas Korbinianiin ja painautui toista vasten nyyhkäisten hiljaa. "Lupasit että olet minun puolellani tästä kaikesta huolimatta. Eikö niin?", hän kysyi lähes anellen.

Korbinian silitti rauhoittelevasti Fleurin selkää pitäen tämän yhä lähellään. Hän katsoi vaaleaverikköä ja nyökkäsi, oli tosiaan hyvä, ettei teolla ollut silminnäkijöitä. Se helpotti asioita huomattavasti, mutta tilanne ei silti ollut ihan yksinkertainen. Normaalitapauksessa Fleur olisi voinut vedota itsepuolustukseen, sillä hätävarjelu oli oikeutettua tällaisessa tilanteessa, jossa hyökkääjä oli hengenvaarallinen ja aseistettu. Oli kuitenkin haastavampaa selittää, kuinka Fleurin kokoinen henkilö olisi onnistunut tönäisemään aikuisen miehen puunoksaa vasten tappavalla voimalla, vieläpä tahattomasti...

”Kuule, et ole tehnyt mitään väärää. Hän itse kävi sinun kimppuusi, ja puolustauduit vaistomaisesti, se on täysin oikeutettua. Kuka tahansa olisi toiminut samoin sellaisessa vaaratilanteessa”, Korbinian lohdutti ja sipaisi hellästi Fleurin poskea, pyyhkäisten kyyneleitä peukalollaan.

”Etkä sinä joudu vankilaan tai minnekään muuallekaan, pidän siitä huolen”, mies jatkoi ja halasi tuota taas. Häntä itseäänkin kyllä epäilytti, kuinka tämä tilanne ratkaistaisiin, mutta Fleurin ollessa näin heikossa tilassa, Korbinian päätti olla vahva.

”Olen kanssasi, kävi miten kävi. Minä lupaan”, hän vannoi silittäen Fleurin takaraivoa ja niskaa suojelevasti.

”Normaalisti tällaisessa tapauksessa olisi viisainta soittaa hätäkeskukseen ja antaa rikosyksikön tulla tutkimaan, mutta emme voi vain selittää heille, että olet vampyyri, ja sen takia niin voimakas...” tohtori pohti ääneen, yhä rauhalliseen sävyyn, jottei Fleur stressaantuisi enempää.

”Muistatko, onko sinulta koskaan otettu sormenjälkiä täällä Yhdysvalloissa?” mies kysyi. Heillä ei myöskään ollut koskaan puhetta, oliko Fleurilla kenties rikosrekisteriä tai aikaisempia hankauksia virkavallan kanssa. Jos tuon sormenjäljet olivat jo ennestään poliisien tietokannassa, olisivat heidän vaihtoehtonsa melko vähissä...

Fleur kuunteli Korbinianin lohduttavia sanoja ja nyökkäili vain. Toisen esittäessä kysymyksen hän pudisti päätään. "Ei ole. Miksi olisi. En ole ikinä tehnyt mitään pahaa. Nicholas piti minusta aina huolen..", hän sanoi ja vahingossa päästi suustaan ex-poikaystävänsä nimen. Hän kuitenkin painoi kasvonsa vain Korbiniania vasten ja niiskaisi hiljaa. Hän tiesi että Nicholasta oli muutaman kerran koitettu saada kiinni mutta mies ei ollut koskaan päässyt vankilaan tai kuulusteltavaksi saakka. Toinen kun oli kuin raivopäinen härkä jos vain sille päälle sattui. Hän ei edes tahtonut ajatella kuinka monta kertaa Korbinian oli joutunut tutkimaan ruumiita joiden ruhjeet olivat hänen entisen rakastettunsa tekemiä.

Hän kohotti kysyvän katseen Korbinianiin. Hän tahtoi vain kotiin, lämpimään suihkuun ja sen jälkeen unohtaa koko asian. "Koska voin mennä kotiin. Haluan vain unohtaa kaiken tämän", hän sanoi äänessään pientä toiveikkuutta. Jos hän ei olisi tuntenut Korbiniania ja tietänyt toisen ammattia olisi hän varmaankin jo häipynyt vähin äänin paikalta.

Hän sipaisi vaaleita hiuksiaan ja kietoi miehen takkia paremmin ympärilleen. Hän loi katseen nopeasti kuolleeseen veriseen mieheen mutta käänsi katseensa kuitenkin pian pois. Hän ei ymmärtänyt miten jotkut vampyyreistä tekivät tällaisia veritekoja melkein joka yö. Hän ei itse siihen pystyisi. Fleuria oli ehkä aina suojeltu niin paljon että hänen inhimillisyydestään oli paljon enemmän jäljellä kuin monella muulla vampyyrilla. Hän painoi päänsä takaisin Korbinia vasten ja sulki silmänsä.

Toisen rauhoittava olemus sekä huolenpito saivat hänetkin hiven rauhallisemmaksi. Fleur hengittelikin toisen tuoksua keuhkonsa täyteen ja koetti samalla rauhoitella itseään. Ainakin hänellä olisi Korbinian apunaan.